THE BLASTERS: Testament – The Complete Slash Recordings

Arvio julkaistu Soundissa 06-07/2002.
Kirjoittanut: Asko Alanen.
This is it!

Arvio

THE BLASTERS
Testament - The Complete Slash Recordings
Rhino

This is it! Viiden vimmaisen Blasters-vuoden (1981-85) siivu on parasta perkeleen rockia, mitä Amerikka tuotti noina diskon ja punkin, nikeltyneen radiorockin ja nousevan videopopin vuosina – tai oikeastaan milloin tahansa jump-bluesista poikineen rock'n'rollin historiassa. Hienosti pakatulle tuplatestamentille mahtuvat kaikki kolme studioalbumia, live-mini täysimittaisempana, kuusi erinomaista outtake-raitaa sekä kaksi oleellista, ultraviileätä Streets of Fire -leffabiisiä.

Dawsonin pikkukaupungissa Los Angelesin lähellä katutuntumansa ja musiikkinsa luonut yhtye nojaa Alvinin veljesten kaksinvaltiuteen. Dave Alvin on säveltänyt kaiken oman materiaalin, jonka kova taso ei jätä studiolevyillä tilaa kuin harkituimmille coverille. Hän soittaa hellittämättömän energiset kitarariffit ja lennokkaat soolot. Phil Alvin on voimavokalisti, jonka nälkäisen kiivas ääni puristaa syvän ja laajan skaalan kappaleista mehut pintaan. Live-esiintymisistä jää mieleen hänen totaalisesti tulkintaan uponnut, maaninen ja hien huuhtoma irvistyksensä. Gene Taylorin pianodynamiikka, John Bazzin "roundhouse walking" -basso ja Bill Batemanin iskuvalmius ovat ryhdikäs selusta.

Ensialbumi tehtiin Ronny Weiserin Rollin' Rock -vajassa (koko sessio cd:llä American Music) ja avainbiisejä päätyi myös tanakalle läpimurtolevylle. The Blasters -kiekolla varsinkin ykköspuoli (Marie Marie, No Other Girl, I'm Shakin', Border Radio, American Music, So Long Baby Goodbye) on niin murhaavan hieno puolitusina, että vieläkin haukkoo henkeään sitä kuunnellessa.

Seuraava albumi Non Fiction on astetta värikkäämpi kokonaisuus, jolla hyökkää vahvemmin esiin fonistikaksikko Lee Allen (tenori) ja Steve Berlin (baritoni). Sävylisäys mehevöittää täysipainoista kokonaisuutta. Erityisen timanttisia ovat menopalat Red Rose, One More Dance, Jubilee Train ja Boomtown. Bändin ylevin hetki on Hank Williamsin kuoleman henkistämä Long White Cadillac, joka kiitää kuin tuonelan tuliorhi jäntevän riffin ja kouraisevasti kaikuvan laulutulkinnan viimassa. Ylijäämähelmiin kuuluva rockabilly Flat Top Joint edustaa yhdessä dynamiittisen liveraidan I Don't Want To kanssa Alvinin aliarvostetuinta puolta.

Hard Line -albumi on vielä kehittyneempi. The Jordanaires -ryhmän tai Herman Johnsonin ja Bobby Kingin taustavokaalit toimivat mainiosti ja gospelia karttamatta. Phil vetelee makeasti myös cajun-kurttua (Hey Girl). Fogerty-vertaukset ovat oikeutetut ainakin Dark Nightin upeassa voodoo-hengessä tai Common Manin poliittisessa vihassa. Rock And Roll Will Stand on sitä ripeää pianovetoa, joka loistaa lopuksi kymmenen livenäytteen Jerry Lee-, Big Joe Turner- ja Little Richard-covereissa.

Sijoittuessaan L.A.-punkin (X, Fear, Black Flag) ja tuoreen roots-kaman (Los Lobos, Dwight Yoakam) energiseen keskipisteeseen Blasters varmisti, ettei aika ole puraissut sen musiikkia lainkaan. Pikemminkin päinvastoin, sillä Blasters tuntuu purevan aina vain ärhäkkäämmin takaisin. 

Muut artistin levyarviot

Lisää luettavaa