Cannibal Corpsen soittajat ovat joutuneet vastailemaan 1990-luvun lopulta saakka kysymyksiin, miten ihmeessä näin aggressiivista musiikkia ja iljettäviä sanoituksia suoltava bändi voi yhä olla voimissaaan. Kyselytulva kiihtyy nyt, kun orkesterilla alkaa olla ikää neljännesvuosisata. Kysymykset ovat typeriä. Kuunteleeko näitä levyjä kukaan? Syytä olisi, sillä vastaus löytyy joka ikiseltä Cannibal-albumilta.
Ensinnäkään tätä eivät rähmäkäpälät soita, kiljua kittaavat maskinaamat murise eivätkä tietämättömät nupinvääntäjät tuota. Aloittelevat koltiaiset eivät tällaisia biisejä sävellä. Kyse ei ole ollut pitkiin aikoihin shokeeraamisesta – vaikeahan kauhusanoituksilla on herättää edes huomiota, kun kaikki on jo tehty – vaan jäätävän kovasta deathistä, jota bändi on aina tarjonnut, hyvän maun tuolla puolen. Cannibal Corpse on teknisesti aivan huikealla tasolla.
Sitä ei tietenkään voi kiistää, etteikö tätä olisi kuultu Cannibal Corpselta aiemminkin. Torture ei taatusti tuo mukanaan mitään uutta. Mutta kun jokainen levy on laadukas oma kokonaisuutensa, joka viihtyy ilmestyttyään soittimessa ja koukuttaa kaikkien näiden vuosien jälkeen, jotain tehdään toistuvasti oikein.
