Toisaalla tässä lehdessä Satyriconin Frost selvittää bändinsä nahkanluontia jokaiselle levylleen. Cannibal Corpse on Satyriconin täydellinen vastakohta, sillä sen uusiutumien koskee soundien ruuvailua ja pieniä vivahde-eroja levyjen sisäisessä maailmassa. Kiekkojen paremmuus mitataan tiukka, tiukempi, aivan saatanan tiukka -mittarilla, sillä tyyli pysyy täysin samana.
Tästä syystä Cannibal Corpse on helppo teilata itseään toistamaan jääneeksi reliikiksi, ja vastaväitteitä on äkkipäätään vaikea keksiä. Kunnes laittaa uuden Cannibalin koneeseen. Bändin vimmaisuus vavahduttaa väkisin. Koko uran vinkkelistä katsottuna itsensä toistamista voi pitää jo umpimielisenä, mutta yksittäisillä levyillä bändi onnistuu aina. Kill on jo kymmenes todiste.
Kill suorastaa räjähtää käyntiin The Time To Kill Is Now -purskauksella ja tempo pidetään huimana lähes koko levyn ajan. Erik Rutanin järisyttävän raskas tuotanto tukee bändin ylettömän teknistä, monimutkaisia riffejä kierittelevää tehokasta soittoa.
Corpse imee uusia vivahteita vaihtamalla tuottajaa parin levyn välein. En ole kuitenkaan vuosiin enää muistanut, mikä biisi kuului millekin levylle.
