1980-luvulla huono äänenlaatu sai uudenlaiset standardit ja merkitykset. Indie-yhtiöiden DIY-asenne ja alkeelliset studiot yhdessä muodostivat uudenlaista käsitystä omaehtoisesta, käsintehdystä musiikista, jossa itse keksityt äänittämismetodit ja oikeanlainen nuhjuisuus tulivat keskeisiksi laadun ja uskottavuuden arvioimisen tekijöiksi. Joillekin höyrypäille lo-fi-soundista tuli jopa musiikin autenttisuuden tae. Silloin oli kysymys resursseista. Nykyään tietokoneilla voi mallintaa lähes mitä tahansa soundia, mutta silti jotkut ernu-hipsterit intoilevat c-kasetin paluusta.
Cloud Nothings on innoittunut vahvasti 1990-luvun alun vaihtoehtorockista á la Fugazi, Sebadoh, Nirvana ja niin edelleen. Yhtyeen grungesta, punkista ja indierockista rouhiva musiikki on alkuvoimaista ja angstista, ja kun kolmoslevyn tuottajaksi on saatu Steve Albini, yksi alan pääarkkitehdeistä, ei ole yllätys, että Attack On Memory rokkaa, hienostelematta ja kaunistelematta.
Aloituskappale No Future/No Past käy päälle murhaavalla angstilla. Vaikutelma on kuin alkuaikojen Nirvana soittaisi Radioheadia. Wasted Daysin melodiset riffit ja soiton vimmainen draivi tuovat mieleen Dinosaur Jr.:n. Fall In rokkaa puolestaan pirtsakasti Green Dayn hengessä.
Cloud Nothings työstää tutunoloista ysärialtsua. Yhtye ei uudista, mutta se käy rakkaudella käsiksi vaikuttimiinsa ja onnistuu kursimaan kokoon tukun vetäviä riffejä ja melodian pätkiä.
