CMX: Pedot

CMX
Pedot
Herodes

On harvinaista huomata, että bändi, joka on jo ajat sitten vakiinnuttanut asemansa rock-kentän valtavirrassa, pystyy yhdennellätoista pitkäsoitollaan herättämään kuuntelijassa hämmästyksen ja ärtymyksen tunteita. Se kertoo paitsi CMX:n uuden Pedot-levyn sisältämästä materiaalista, myös siitä, että hartaasti palvotulle jalustalle pääsemiseksi on vaadittu täysosumien lisäksi aimo annos riskinottoa – eli huteja.

Pedot alkaa kahdella täydellisesti toisistaan eroavalla biisillä. Minimalistisen Eteläisen tähtitaivaan kartoitus -kappaleen käytön eräänlaisena introna voi vielä perustella, mutta sellaisenakin se jää irralliseksi levyn muista sävellyksistä. Brutaaliin nimibiisiin CMX on puolestaan ladannut kaiken vanhasta lihasmuistista löytyvän aggression. Lopputulos on varsin onnistunut, joskin kitaravallien jylhyys on paljon velkaa muun muassa Toolin ja A Perfect Circlen tuotannolle. Selkeämpi miinus tulee A.W. Yrjänän yli laidan heittävästä laulusuorituksesta. Kyseisen kappaleen ankaruutta ei ärjymisen puolelle yltyvä laulu lisää, pikemminkin se lähes torpedoi yhden levyn parhaista raidoista. Aivan kuin yhtye pyrkisi kaikin voimin osoittamaan, ettei sen menneisyydestä äkkiväärän hardcoren tienoilla ole vielä niin kauan aikaa kulunut.

Alkupuolen vainoharhaisuuden jälkeen CMX lyö populistisemman ja tasaisemman vaihteen silmään. Samalla käy selväksi, että yhtyeen kaikki soitannolliset tunnusmerkit ovat sittenkin tallella. Kitarariffit putoilevat Janne Halmkronan ja Timo Rasion näpeistä totutun vaivattomasti. Halmkronan tehtävä soinnin värittäjänä on entisestään korostunut. Yrjänän suoraviivainen bassottelu ei ole viime vuosina muuttunut milliäkään groovempaan suuntaan, mutta varsinkin tiukoissa rock-revityksissä lähestymistapa on toimiva. Rumpali Tuomas Peipon luonnollista rumputyöskentelyä on puolestaan päivä päivältä mukavampi seurata.

90-luvun alkupuolelta lähtien CMX:n jokaiselle levylle on mahtunut muutama äärimmäisen tarttuvalla kertosäkeellä varustettu rock-hitti, niin myös nyt. Tuorein lenkki Ainomieli-kappaleen synnyttämään jatkumoon on Uusi ihmiskunta -single, joka pyörittelee yhtyeelle ominaista sointukulkua hieman halvasti, mutta äärimmäisen viihdyttävästi. Vaikka biisi on rakenteeltaan liki arkkityyppinen CMX-ralli, voi kehittymistä havaita Yrjänän puhki tulkituissa lyriikoissa, jotka iän myötä ovat hyljänneet yltiöpäisen myyttisyyden ja laskeutuneet muutamaa piirua lähemmäs maanpintaa. Matkaa koko kansan karvalakki-osastoon on vielä paljon, mutta enää Yrjänän valitsema tyyli ei vaikuta itsetarkoitukselliselta tehokeinolta, vaan pelkästään luontevalta ilmaisumuodolta.

Tyylipaletin särmikkäimpien ylilyöntien karsiminen ei ole vähentänyt Yrjänän sanoman tehokkuutta. Väitteen todistaa esimerkiksi Mustat siivet yli taivaan, joka pienillä harkituilla vedoilla iskostuu pysyvästi mieleen. Kappaleen kertosäkeessä toistettu ”Ja kun aurinko nousee, se nousee liian myöhään” -rivi on ensimmäinen fraasi, joka levyn päätyttyä kiertää päässä edestakaisin.

Heikoin esitys Pedot-levyllä on nimeään myöten kliseinen Suojelusperkele. Nämä semivihaiset nyrkkipuristukset puolustavat paikkaansa vaikkapa Kotiteollisuuden levyillä, mutta CMX:n kaltaisella pioneerilla pitäisi olla rahkeita jättää raakileet treenikämpän lattialle. Ja hei, eivätkö pirut, perkeleet ja helvetit ole tulleet jo aika perusteellisesti käsiteltyä?

Onneksi takaisku jää ohimeneväksi. Taivaanääreläiset on sävellyksenäkin hieno, mutta todellista tyylitajua voi havaita kappaleen sovituksessa. Erityisen maukkaalta maistuvat kertosäkeeseen ympätyt slide-osuudet, jotka kulkevat käsi kädessä Yrjänän laulun rinnalla. Ehkä juuri slide ja akustiset kitarat selittävät pienenpientä kantrisävyä.

Pedot on laadullisesti hyvin pitkälti samasta puusta veistetty kuin CMX:n muukin 2000-luvun tuotanto. Se nipistää niukasti yli keskitason, mutta todella merkittävän pitkäsoiton mittoihin albumi ei paikoin vimmaisestakin yrityksestä huolimatta kasva.