CMX: Isohaara

Arvio julkaistu Soundissa 08/2002.
Kirjoittanut: Pertti Ojala.
CMX:n muinainen päätös lopettaa keikkailu ja ryhtyä pelkäksi studiobändiksi jäi odotetusti kauas ikuisesta. Ratkaisu synnytti joka tapauksessa meidän oloissamme jopa megalomaanisiin mittoihin kasvaneen tupla-albumin Dinosaurus Stereophonicus, johon CMX saattoi purkaa siihen saakka patoutuneet hurjat progevisionsa.

Arvio

CMX
Isohaara
Herodes

CMX:n muinainen päätös lopettaa keikkailu ja ryhtyä pelkäksi studiobändiksi jäi odotetusti kauas ikuisesta. Ratkaisu synnytti joka tapauksessa meidän oloissamme jopa megalomaanisiin mittoihin kasvaneen tupla-albumin Dinosaurus Stereophonicus, johon CMX saattoi purkaa siihen saakka patoutuneet hurjat progevisionsa. Eläville ihmisille soittaminen alkoi kuitenkin syyhyttää uudelleen ja paluu – ainakin melkein – tavallisten kuolevaisten rockbändien joukkoon tuli todeksi. Sama pätee myös CMX:n uuteen albumiin. Jälleen väkevän suomalaisesti nimetty Isohaara kun asettuu – ainakin melkein – tavallisten rocklevyjen joukkoon.

Epähoukutteleviin kansiin puettu Isohaara on odotetun upea albumi, mutta CMX-klassikoksi nimeäminen on vielä liian aikaista. Kun yhtyeellä on ikää pitkälti toistakymmentä vuotta ja Cloaca Maxima -kokoelma mukaan luettuna tilillään jo kymmenen albumia, niin mitään radikaaleja yllätyksiä tai taiteellisia uudelleenarviointeja ei noin vain tehdä. CMX on jo ajat sitten löytänyt itsensä ja levyt ovat aina enemmän tai vähemmän variaatioita edeltäjistään. Niinpä Isohaarakaan ei ole sellainen hyppy tuntemattomaan kuin mihin kantensa seiväshyppääjä on hetken päästä syöksymässä. Albumi sisältää onneksi kaikki CMX:n vahvuudet mutta samalla myös joitain, lähinnä lyriikoihin liittyviä maneereita.

Isohaara ei ole edeltäjänsä kaltainen progealbumi, mutta sävyjä, kunnianhimoa ja ideoita riittää pienemmässäkin mittakaavassa. Jyräävällä introlla sisään tuleva Päänsärkijä purkaa aggressioitaan paitsi Tuomas Peipon metronomin tarkoilla lyönneillä myös puhutulla liturgialla, josta erottaa niinkin vanhanaikaisen sanan kuin tuotantovälineet. Heikkohermoinen kuulija saattaisi jo huolestua, kun albumin avausraidalla todetaan, että meitä on kusetettu ja että ahdistukseemme otamme lääkkeet, joita on kaikkia laatuja ja riittämiin. Pohjoista leveyttä on komeasti toimivaa CMX-mättöä ja huuliharppuineenkin itsestäänselvä singleraita. Veitsenterä antaa tilaa A.W. Yrjänän kauniille laululle ja raskaasti riffaileva Minne paha haudattiin vähintään yhtä "oikeaoppiselle" kitarasooloilulle. Itse Isohaara tuo lyriikallaan eteen vanhat tutut kalevalaiset mielikuvat ja sovituksen kruunaa kuorona laulava Suutarilan ala-asteen musiikkiluokka. Revontulten repijä etenee vakavan pianon ja syntetisaattorin kohinan saattelemana hautajaismaisella tempollaan. Albumin selkeälinjaisin popballadi Minun sydämeni on särkynyt voisi mennä täydestä jopa Neljän Ruusun levyllä. Päätökseensä Isohaara soi yllättäen Ry Cooderin Paris, Texas -elokuvan soundtrackistä muistuttavan slidekitaran kera.

Isohaara on albumi, joka tuntuu paranevan kuuntelu kuuntelulta. Levy on tulvillaan soitannollisia ja sovituksellisia detaljeja, joita ei pienimuotoisuutensa vuoksi ilkeä nimittää progressiivisen rockin ilmenemismuodoiksi. Kaiken kaikkiaan CMX:n soitto kuulostaa – jos mahdollista – vapautuneemmalta kuin koskaan – tai ainakin hyvin pitkään aikaan. Kun Isohaaran soundeissakaan ei ole harrastettu mitään kummallisuuksia, niin bändi vaikuttaa virkistävän alastomalta ja aidolta – niin herkkänä kuin voimakkaanakin. 

Lisää luettavaa