CMX: Dinosaurus Stereophonicus

Arvio julkaistu Soundissa 11/2000.
Kirjoittanut: Tero Alanko.
CMX:llä ei ole minkäänlaista velvollisuutta miellyttää yleisöään. Se on aina ollut yhtye, jonka yleisö on valinnut eikä päinvastoin. Uudella kahden cd:n ja kahden tunnin kokonaisuudellaan CMX uskoo kuulijoihinsa.

Arvio

CMX
Dinosaurus Stereophonicus
Herodes

CMX:llä ei ole minkäänlaista velvollisuutta miellyttää yleisöään. Se on aina ollut yhtye, jonka yleisö on valinnut eikä päinvastoin. Uudella kahden cd:n ja kahden tunnin kokonaisuudellaan CMX uskoo kuulijoihinsa. Viime kesänä äänitetty Dinosaurus Stereophonicus on muutenkin erilainen CMX albumi kuin massiiviselta mitaltaan.
Jo ennen nauhoitusten alkamista CMX paljasti, että seuraavaksi on vuorossa suuri proge-eepos. Toki Dinosaurus Stereophonicus onkin kaikin puolin enemmän Pink Floydia kuin Pixiesiä, mutta mitä muuta se olisi voinutkaan olla? Yhtyeen musiikin saama suunta on aivan looginen askel eteenpäin. Jos ei ole keikkoja, on aivan luonnollista uppoutua studioon hinkkaamaan ja hörhöilemään. Paluu Perämeren kainalon tuimaan hardcoreen ei kävisi enää edes kertakäyttövitsistä.
Jossain mielessä CMX on kuitenkin pelannut varman päälle. Myrskyn ratsut on mitä ilmeisin valinta ensimmäiseksi singleksi eikä myöskään tunnu kovin mielikuvituksekkaalta sijoittaa heti viiden minuutin fiilistelyintron jälkeen kahta biisiä, jotka kuulostavat eniten vanhalta CMX:ltä (tutusti runttariffitelty Kansantalouden saavutusten näyttely sekä iskelmäosaston kertosäkeensä osalta liki anteeksipyytelevä Ei koskaan). Tosin eipä itsetarkoituksellisissa vanhan yleisön karkoittamisyrityksissäkään ole useimmiten mitään järkeä, vaikka joskus sellaisen tuloksena onkin kuultu aivan ällistyttävää musiikkia.
En tunne Purppurakuninkaan hovia kovinkaan tarkoin ja saattaa olla, että en ole koskaan kuullut yhtäkään Yesin tai Rushin albumia alusta loppuun, joten minun on käytettävä levyn kuvailemiseen aivan muualta haettuja referenssejä. Toivottavasti ne raottavat Dinosaurus Stereophonicuksen maailmaa myös etukäteen epäileväisille kuulijoille, sillä kyseessä on ennenkaikkea rohkeaa ja ennakkoluulotonta musiikkia, yhtyeen itselleen rakentama monumentti, jonka pystyttämiseen se on nähnyt enemmän vaivaa kuin minkään muun albuminsa tähän saakka. Dinosaurus Stereophonicus ei ole ainoastaan yksi kaikkien aikojen odotetuimmista suomenkielisistä rock-levyistä, se on myös yksi musiikillisesti rikkaimmista ja haastavimmista. Se on musiikkia ihmisille, jotka ovat kiinnostuneita musiikista, ihmisiltä, jotka ovat kiinnostuneita musiikista.
Saamieni vaikutelmien purkamisen voi aloittaa vaikka levyn toisesta singlevalinnasta Jatkuu niinkuin sade. Onko kenellekään muulle tullut mieleen, että kappaleen alku toisintaa Radioheadin My Iron Lungia? Aivan perkeleen hienosti toteutettu Tämän runon tahtoisin unohtaa kiihkeine kuoroineen puolestaan huokuu samanlaista sielukasta intensiteettiä kuin Afghan Whigs (Ai että mikä? AFGHAN WHIGS! 1990-luvun sielukkain rock-yhtye!), mutta kertosäkeen teksti olisi toki voinut olla vähän seksikkäämpi. Kultaiset portaat -kappaleen alun kaiutettu kitarasoundi on silkkaa The Curen 17 Secondsia ja ensimmäisen kertosäkeen jälkeinen instrumentaali-iloittelu puhdasta CMX:n tarpeisiin soitinnettua Talk Talkin myöhäistuotantoa. Aura -albumin Nainen tanssii tangoa -hirvityksen kaltaisia väkinäisiä tyylikokeiluita mukana ei ole.
Suurin ero aiempaan CMX-soundiin on, että useimmissa kappaleissa soi vain yksi kitara ja sovituksissa on jätetty enemmän tilaa usein koko show'n varastaville, rohkeasti roiskiville tai tyylikästä taustaa maalaaville koskettimille. Näin on äänikuvaan saatu vapautta, kepeyttä ja avaruutta. Levyn soundissa ei ole mitään erityisen 2000-lukuista. Se on pehmeä ja perinteinen ja pyrkii pikemmin sulkemaan kuulijat sisäänsä kuin lyömään päin naamaa.
Vaikka yhtye itse on kehottanut kuuntelemaan levyä kiireettömästi, koko kahden tunnin paketti yhteen mittaan, niin se on kuitenkin eriteltävissä kahdeksi näytökseksi, joille molemmille on kirjoitettu oma alku ja loppu. Niistä seesteisempi, rönsyilevämpi ja kauemmas perinteisen rock-yhtyeen ilmiasusta pyrkivä kakkoslevy tuntuu ainakin tässä vaiheessa jonkin verran upottavammalta kokonaisuudelta 

Lisää luettavaa