CMX: Mesmeria

CMX
Mesmeria
Sony

CMX:n viidestoista (!) albumi etenee suoraviivaisemmin ja perinteikkäämmin, taiteellisemman ja koneellisemman ilmaisun kustannuksella. A.W. Yrjänän sanoitukset liikkuvat niin ikään yhtyeen mittakaavalla maallisissa tunnelmissa.

On tällaisen ronskimman ja reilumman rock-levyn elämänlangan kannalta oleellista, että yhtyeellä on heittää pöytään ässäkappaleita toisiensa perään. Hypnoottisesti pulputtavan ja tuotannollisesti maukkaan arpeggio-samplen varaan rakennettu avaus Rakkaudessa ja sodassa välttää (tietoisesti) ilmeisintä hittihakuisuutta ja noussee syvällisemmän CMX-ilmaisun ihailijoiden mielitietyksi. On muutenkin ilmeistä, että Mesmerialla CMX on kahlinnut erikoiset efektoinnit ja progressiiviset elementit sävellyksien rengeiksi.

Kakkosraita Hyperborea on melko tyylipuhdasta singalong-hittimateriaalia, ilman yhtyettä ajoittain vaivaavaa ylidramaattista makeutta. Ehdottomasti alkuvuoden kovimpia esityksiä! Laavaa kuulostaa mollisessa kertosäkeessään jopa hivenen Kotiteollisuudelta, hengittävämmin ja ilman valtavaa särövallia. Onko tämä huono asia, jää korkeampien voimien päätettäväksi. Sanoituksissa liikutaan toki aivan toisilla runollisuuden kerroksilla. Ojai heittää peliin viuluja, hidasta tempoa ja akustista kitaraa niin kuin vain CMX sen osaa. Kappaleista huokuu olemisen miellyttävä keveys ja laulunkirjoittamisen rentous. Välillä tervehditään hc-juuria (Mestarirakentaja) ja hutiin lyödään vain harvoin (Kauneuden pitkä varjo).

Joku voisi väittää, että Mesmeria on rutiininomainen, laskelmoitukin CMX-levytys. Nähdäkseni yhtye on nyt miellyttävän ajattomasti, vanhanaikaisestikin kiinni kotimaisen kitararockin, jopa suomirockin, nyansseissa − sekä itsereflektiivisesti myös omassa historiassaan. Ainakin tällä haavaa suurieleisimmät ja kimuranteimmat kokeilut näyttävät olevan ohi, ja CMX keskittyy mahtipontisen maineensa taakse usein unohtuviin osaamisalueisiinsa, ilmavan rokkaavaan soittoon ja ainutlaatuisiin melodioihin.