CMX: Aion

CMX
Aion
EMI

Mistä helvetistä näin hyvä levy tuli?

Aion on teemalevy pahuudesta ja musiikiltaan sinänsä muodikasta heavyprogea. Mutta CMX:n ote on poikkeuksellisen kunnianhimoinen ja onnistunut.

Tunnelmaltaan levy ei ole raivokas eikä nuorekkaan energinen. Se on tunnelmaltaan väsynyt, melankolinen, jopa lohduton. Nämä eivät ole huonoja mainesanoja. Pink Floydin The Wall oli myös sellainen levy.

Aion ei ole soitoltaan yhtä selkeä bändilevy kuin Isohaara (2002). Nyt leikitään aika paljon studiotekniikalla. Kellarisenkin autenttinen räime yhdistyy varovaisiin viittauksiin Radioheadin äänimaisemamaalailua kohti.

Pirunnyrkki on tehokas avaus: raskas riffi, hymnimäinen lauluosuus ja ennen kaikkea Yrjänän harvinaisen tehokas ja suora sanoitus pahan ja väkivallan umpimielisyydestä.

Musiikillisena vastavoimana kuullaan ambientiin pisimmälle menevä Sielunvihollinen, jonka etäännytetty laulusoundi on studiomaneerina kovin kulunut. Mutta sanoitus on koskettava.

Kolmantena kuullaan perinteisempi poppi eli Melankolia-single vetävine kertosäkeineen. Näin levyn kolme tyylillistä ulottuvuutta on esitelty, ja loppu on niiden yhdistelyä.

Yrjänän lyriikoissa on intertekstuaalisuutta enemmän kuin laki sallii: viittauksia maailmankirjallisuuteen löytyy, eikä pahuuden tematiikasta halutakaan muodostaa yhtenäistä kokonaisuutta.

Rocklyriikoissa monet tunnetut herrat ovat todenneet sellaisen tosiasian, että pahuutta ei tarvitse personifikoida, koska se löytyy ihan sieltä ihmisen sisältä. "Evil within ourselves, we need nobody else", runoilee jo Motörhead-yhtyeen Lemmy. Ja Bruce Springsteen toteaa saman Gave it a Name -laulussaan.

Pahuuden personifikointi ja suoranainen ylistys on tietenkin paljon yleisempää AC / DC:sta kirkonpolttoheviin tai Rolling Stonesin Bulgakov-vaikutteiseen Sympathy for the Devil -klassikkoon.

Yrjänäkin tuntee viehtymystä pahuuden personifikointiin, mutta luullakseni ihan lyyrisistä syistä. Näin hän pääsee mylläämään myyttejä vanhasta vihtahoususta, ja niitähän riittää Raamatun kirjoituksista vaikkapa William Blakeen, jonka omaperäisessä ajattelussa pahuus on "energiasta viriävä aktiivisuus" ja hyvä tottelee järkeä. Edistystä ei Blaken mukaan ole, ellei paha ruoki hyvää – ja ellei järki hillitse pahan energiaa.

Yrjänä on maininnut Blaken yhtenä tekstien taustavaikuttajana. Blaken käsitys pahasta voi toki näkyä Yrjänän lyriikoissa, mutta ei sellaisenaan. Blake oli sittenkin myös uskovainen optimisti, joka näki intohimoisten ja täysien hetkien olevan mahdollisia jo tässä maailmassa.

Yrjänän teksteissä optimismi on nyt kovin harvinaista. Täydelliseen nihilismiin ei kuitenkaan heittäydytä, ja Melankolian kertosäkeessä varoitetaan niistä, jotka eivät enää usko mihinkään. Kaikessa täytyy muistaa, että vanha vihtahousu on teksteissä kertojaminä vähintään yhtä usein kuin (vaikkapa) Yrjänäksi identifioituva laulaja.

Paha minuudessa laulaa: "kun hirviöiksi paljastumme, onko hyvät päivät valhetta sittenkään". Siinäkö muuten levyn optimistisin rivi, kaikessa moniselitteisyydessään?

Vaikutelmani on, että Yrjänä on ajoittain laskenut itseironian suojauksen ja ollut tosissaan ja paljas aika harvinaisella tavalla. Kuoleman risteyksestä kolme virstaa pohjoiseen nousee tästäkin syystä CMX:n tuotannon yhdeksi huipentumaksi. "Ja nytkö sen vasta näen, en ole ihmeellisempi kuin sinä, sinä jota olen aina vihannut, halveksinut ja pelännyt", Yrjänä laulaa.

Tekstien ajatukset eivät ole uusia. Tällä levyllä paha on umpimielinen (Pirunnyrkki), paha muistelee kärsimäänsä pahaa (Sivu paholaisen päiväkirjasta), paha kadehtii, kerskaa ja pöyhkeilee (Nahkasiipi) ja käyttäytyy kerrassaan sopimattomasti.

Mutta Yrjänä lohduttautuu: "Kaikki mitä teet on tehty, kaikki mitä näet on nähty". Mutta ei sinun silmilläsi tai käsilläsi. Ennen kuin teet ja näet itse.

Tekstien arvo ei olekaan ajatusten ainutlaatuisuudessa, vaan niiden esittämistavan puhuttelevuudessa. Ja Aion on sekä musiikiltaan että lyriikoiltaan poikkeuksellisen puhutteleva ja vastaväitteisiinkin houkutteleva.

Todettakoon vielä, että rutinoitunut yhtye toteuttaa moniaineksiset sovitukset ainakin studio-olosuhteissa hyvin. Ja kertosäkeissä on yhtä vetävää singalong-potentiaalia kuin ennenkin. Kyllä tästä voi nauttia aivot nollillakin, nyrkki tanassa kertosäkeitä hoilotellen.

Aion on CMX:n paras levy sitten vuoden 1994 Auran. Vain Ensimmäinen saattaja ja Hautalinnut ovat liian tasapaksuja. Se tarkoittaa yhdeksää todella nautittavaa raitaa. Kuka olisi uskonut?

Että he vielä kehittyvätkin. Kymmenennellä levyllään.