Tähän levyyn on yleisesti viitattu odotettuna paluuna, vaikka ei sitä kukaan ole edes odottanut. Kun Trio Niskalaukaus vuonna 2006 lopetti silloisilla mittareilla lyhyen mutta järkälemäiseksi paisuneen uransa, tuskin kukaan olisi uskonut yhtyeen enää koskaan kaivavan itseään naftaliinista. Sen verran kovin sanankääntein Timo Rautiainen itsekin lopettamispäätöstä ruoti.
Nyt mies jolla on sanottavaa on kuitenkin syönyt sanansa, ja hyvä niin. Harvemmin jo kertaalleen haudatuille yhtyeille mitään lisättävää edes jää, mutta kuullun perusteella Niskalaukaus on edelleen yhtä ajaton kuin ajankohtainenkin. Tässä analogiassa voi uuden levyn teemojen ajankohtaisuudenkin sivuuttaa ja puhua ihan vain musiikista.
Ja silti teemojen ajankohtaisuudesta puhutaan. Nerokkaan tarkoitushakuisesti nimetty Suomi sata vuotta närkästytti äijähevin äärioikeistolaisen kannattajasiiven ja osoitti käytännössä kuinka kansakunta on jakaantunut – temppu, johon harvempi yksittäinen kappale pystyy.
Aiemmin valtaosan Niskalaukauksen kappaleiden sanoituksista kirjoitti joku muu kuin Timo Rautiainen. Sain silloin käsityksen, että Rautiainen olisi epäillyt omia kykyjään ja antanut siksi meritoituneempien tekstittäjien kotiuttaa suurimman siivun sanoittajan Teosto-korvauksista. Nyt kaikkien kappaleiden sanoittajaksi on (oletettavasti soolouran rohkaisemana) merkitty Rautiainen – eikä näissä teksteissä lopulta olekaan mitään huomauttamista, pikemminkin päinvastoin.
Kokonaisuutena levy kuulostaa jotenkin aiempia Niskalaukauksia julmemmalta ja raaemmalta, toki tukevasti kontekstissa pysyen.
Vastaavasti sävellyksiin ei krediittien mukaan Rautiainen ole tällä kertaa puuttunut juurikaan, kun vielä ensimmäisten levyjen kappaleet soitettiin täysin hänen komennossaan. Taitaakin olla aivan se ja sama onko sävellyskynä Timolla vai ei, jos biisit vain kuulostavat Niskalaukaukselta. Soundi on kuitenkin koko bändissä.
Niskalaukauksen konseptissa ei varsinaisesti ole mitään päivitettävää, eikä siihen ilmeisesti ole pyrittykään. Lisäsyvyyttä on kuitenkin kaivettu joka nurkalle. Syvimmälle uppoavat painavat Toisen luokan kansalainen, Isä ei jätä ja Pitkän kaavan mukaan, jotka yksin riittäisivät comebackin tarpeellisuuden perustelemiseen. Väärät profeetat ja Kun tie päättyy taas muistuttavat kumpikin tahollaan eniten vanhasta, avaten ja sulkien tämänkin ympyrän täydellisemmin kuin voisi toivoa. Kokonaisuutena levy kuulostaa jotenkin aiempia Niskalaukauksia
julmemmalta ja raaemmalta, toki tukevasti kontekstissa pysyen.
Kun sävyjä on vähän, niiden väliset erot näyttäytyvät tarkemmin.
Pientä mussuttamisen aihetta antavat laulumelodiat, joista melkein jokainen muistuttaa jostain aiemmin julkaistusta Niskalaukaus-biisistä. Isompaa käsittämättömän tökerö Marmoritiski, joka katkaisee muuten hienon levyn kuin uusintajulkaisulle väärään kohtaan lyöty hätäinen bonusraita.
Kun sävyjä on vähän, niiden väliset erot näyttäytyvät tarkemmin. Erityismaininnan ansaitsee kolmijakoinen Suunsoittaja, joka toimii niin täysillä ehkä juuri siksi, että se alleviivaa ettei groovaavuus ole Niskalaukauksen vahvimpia ominaisuuksia, tai oikeastaan ominaisuus ollenkaan. Eihän mikään muukaan nykyiskelmä groovaa, ja se on sentään lähes kategorisesti paskaa.
