DMX: Grand Champ

DMX on Tupacin ja Biggien väistyttyä ilmestyneitä nousukkaita – teatraalinen, äärimmäisen aggressiivinen ja silti viihdyttävä radio-MC, joka on viisivuotisen levytysuransa tasapainoillut mauttomuuden rajoilla ristiriitaisen marttyyrin roolissa. Uusi Grand Champ jää tiettävästi viimeiseksi DMX:n jatkaessa uraansa näyttelijänä.

Ruff Rydersin toiseksi parhaalla MC:llä on esimerkillisen persoonallinen sekä dominoiva tyyli ja harmillisen huono tapa paahtaa liiankin aggressiivisesti puhumattakaan hänen kerrassaan omituisesta pakkomielteestään koiriin, joita muun muassa kuvautetaan levyjen kansiin. DMX:llä on niinikään ollut kosolti tehokkaita singlejä, koukkuja ja kohtalainen korva klubibiiteille – mutta hän on keskinkertainen, helposti herpaantuva viihdyttäjä, ei monilahjakas esiintyjä. Hänellä ei ole halua täyttää potentiaaliaan, opiskella musiikkia tai työskennellä tempoilematta. Grand Champ olisi varsin ylivertainen tuote, jos fyysisyys ei olisi niin keskeisessä osassa – jos se olisi tuotettu.

Viisi lp:tä kattavan diskografian päättävä Grand Champ on kolmas keskinkertainen tai peräti huono DMX-lp ja tyylitön tapa lopettaa kaupallisesti hedelmällinen ura. Köyhä tematiikka ja DMX:n epärealistinen pyrkimys säilyttää äärimmäinen intensiteetti läpi 70-minuuttisen levyn katkaisevat terän lupaavalta albumilta.