Nyt voi sanoa varmaksi, että Ulverin edellinen albumi Liminal Animals (2024) oli jonkinlainen välitilinpäätös – ja taatusti tarpeellinen sellainen Tore Ylwizakerin aivan liian aikaisen kuoleman jälkeen.
Neverland päättää Ulverin vuosikymmenen mittaisen Depeche Mode -tripin. Yhtyeen viehätys on aina perustunut yhtä paljon albumien laatuun kuin niiden kokeilevaan yllätyksellisyyteen. Ulver on ollut tae sille, että kuulijan tajunta laajenee yhtyeen mukana. Neverland on vastaus niille, jotka haluavat Ulverin haastavan heitä.
Neverland on kuin yhdistelmä Perdition Cityä (2002) ja Shadows of the Sunia (2007). Näiden mestariteosten luovuuden hekumaan albumilla ei ylletä, mutta tärkeintä on, että Ulverin voi aistia löytäneen jälleen sen musiikillisen uteliaisuuden, joka on saanut yhtyeen syttymään vuosikymmenten mittaan monin eri tavoin.
Pääosin instrumentaalinen Neverland liikkuu jossain unen ja todellisuuden välillä. Kokemus on psykedeelinen ja jollain oudolla tavalla elektronisuudessaankin orgaaninen. Vain Ulver kykenee tähän.
Ainoa, mitä jään kaipaamaan, on Kristoffer ”Garm” Ryggin hunajainen lauluääni, jota kuulisi mielellään enemmän.
