Siitä on pieni ikuisuus, kun Faith No Moren edellinen studiolevy aiheutti 17-vuotiaalle allekirjoittaneelle keskisuuren pettymyksen. Petri Silaskin kiteytti Soundissa Album Of The Yearin (1997) olevan ”kansantajuinen variaatio jo kerran käsitellystä aiheesta ennemmin kuin evoluution seuraava askel”.
King For A Day… Fool For A Lifetime (1995) oli nuorelle miehelle tajunnanräjäyttävä osoitus rockmusiikin tarjoamista mahdollisuuksista. 20 vuotta myöhemmin kaikki on toisin, eikä Sol Invictus -paluulevyyn tarttuminen aiheuttanut paljon muunlaisia sydämentykytyksiä kuin pienen pelon kunniakkaan menneisyyden tärvelemisestä. Mahdolliseen epäonnistumiseen voisi kuitenkin suhtautua ymmärtäväisesti.
Maailma olisi yhtä paha paikka ilman Sol Invictus -albumia, mutta loppupeleissä se jättää itsestään oikeutetun vaikutelman. Vaikka levy sisältääkin vain kymmenen uutta kappaletta, joista nimibiisi toimittaa lähinnä intron virkaa, on hienoa ettei mukaan ole eksynyt täysin mitäänsanomatonta materiaalia.
Singlebiisit Motherfucker ja portfoliomainen Superhero kuvaavat hyvin albumin perusmoitteetonta linjaa ja tasoa. Siis ominaisuus, joka tuoreeltaan aiheutti edelliselle levylle ikävystyttäviä fiiliksiä, näyttäytyy nyt positiivisessa valossa entistä ankaramman jalostuksen jälkeen. Oikein kunnon rypistys loistaa poissaolollaan, päätösraita From The Dead on harmittavan pikkunätti eivätkä parit Mr. Bungle- ja Fantômas-aihiot enää kuulosta kovin radikaaleilta.
Superhero on albumin biiseistä se, joka kerää yhteen Faith No Moren paluun odotuksenmukaisimmat elementit. Black Friday puolestaan väläyttelee selvimmät merkit yhtyeen sopivasti uteliaasta kunnianhimosta. Ilman levyn ainoaa kohokohtaa Sol Invictus olisi silti liian lähellä varastotavaraa bändin olennaisen tuotannon hetkellisesti tukkoon kuunnelleille. Jo vuonna 2011 keikoilla soitettu Matador, joka on vuosien saatossa hautunut mestariteokseksi, muistuttaa elävästi ajasta, jolloin Faith No More oli arvaamattomuudessaan oikeamielinen Kuningas.