GREEN DAY: International Superhits!

Arvio julkaistu Soundissa 12/2001.
Kirjoittanut: Antti Luukkanen.
Viime vuosikymmenen suosituimpaan punk-popyhtyeeseen on huomattavasti helpompi suhtautua nyt, kun ei tarvitse pelätä kuulevansa joka tuutista pursotettua Basket Casea ihan jatkuvalla syötöllä. Tästäkin huolimatta on pakko sanoa, ettei Green Day tainnut olla ihan kaiken saamansa hypetyksen arvoinen.

Arvio

GREEN DAY
International Superhits!
Reprise

Viime vuosikymmenen suosituimpaan punk-popyhtyeeseen on huomattavasti helpompi suhtautua nyt, kun ei tarvitse pelätä kuulevansa joka tuutista pursotettua Basket Casea ihan jatkuvalla syötöllä. Tästäkin huolimatta on pakko sanoa, ettei Green Day tainnut olla ihan kaiken saamansa hypetyksen arvoinen. Sitä vaivasi kulta-aikanaankin sama pöhötystauti kuin koko uuspunk-sceneä 90-luvun puolivälissä. Rautaa oli taottava niin kauan kuin se oli kuuma eikä kukaan kysellyt laatukontrollin perään. Dookie-albumin jälkeen laskusuunnassa ollut trio julkaiseekin nyt kokoelman eräänlaisena itsesuojeluna, sillä ei ole mitenkään sanottua, että Billie Joe, Mike Dirnt ja Tre' Cool offspringmaisesti selviytyvät uudelleen aallonharjalle.
Lookout-yhtiölle levytetyn alkutuotannon International Superhits! sivuuttaa mitä ilmeisimmin sopimusteknisistä syistä. Se on siinä mielessä sääli, että olisi ollut mielenkiintoista kuulla yhtyeen kehityskaari luonnollisessa mittakaavassaan. Nyt kokoelmalla ei ole alkeellisintakaan dramaturgiaa. Kaikki biisit kuulostavat kuin samalta levyltä napsaistuilta eivätkä alun tutut Basket Case ja When I Come Around paljon enää levyn loppupuolella lämmitä, kun samoista aihioista on tahkottu toistakymmentä variaatiota.
Biiseistä Green Dayllakaan ei koskaan suoranaisesti ole ollut puutetta: melodiat kantavat niille asetut taakat helposti ja kolmikon soitto karttaa lepsuilua herkeämättä. Toivoa orastavasta nousukaudesta luovat alkuun sijoitetut kaksi uutta biisiä (Maria ja Poprocks & Coke), jotka ilman menneisyyden painolastia osoittavat trion yhä pystyvän ammattitaitoiseen jumpsutukseen. Bändiin aina vähän skeptisesti suhtautunut arvostelijakin huomaa nyökkäilevänsä hyväksyvästi tasaisin väliajoin, vaikka kuunteleekin Green Daynsa mieluummin pienemmissä annoksissa.
Ja kenen aikaansaannosta on, että jokaikisen vähän kepeämmän punk-musiikkiin suhtautuvan bändin pitää näyttää viurunaamaisilta idiooteilta? Pelkäänpä, että syyttävä sormi osoittaa Green Dayhin, jonka älytön naamanvääntely ottaa kupoliin kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. 

Lisää luettavaa