Levyarvio: Kaupallista kapinaa ja isoja iskusäveliä – Green Dayn uusi albumi on lyhyt, mutta täynnä purkkaa ja jytää

Arvio julkaistu Soundissa 1/2020.
Kirjoittanut: Antti Luukkanen.

Arvio

Green Day
Father Of All Motherfuckers
Reprise

Ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen, kuuluu Ahti Karjalaisen paljon siteerattu lentävä lause. En olisi itsekään ikipäivänä uskonut, että muutamista hienoista kappaleista huolimatta omaan mahtipontisuuteensa tukehtava American Idiot (2004) nousisi senhetkisen Amerikan soundtrackiksi. Teokseksi, jolla myöhemmin määriteltäisiin senhetkistä Yhdysvaltoja.

Onnenkantamoista vastaan puhuu sekin, että Green Dayn toinen momentum ei jäänyt yhden albumin varaan, vaan se on löytänyt musiikillaan myös uudet sukupolvet.

Billie Joe Armstrong on julistanut etukäteen Father Of All Motherfuckersin etsivän uutta suuntaa soulista ja Motownista. Nyt kaikki saisi kuulostaa suurelta. Ja sitä levy todella tekee, vaikka mahdottoman syvälle juurimusiikin alkulähteille ei saapastellakaan.

Albumilla kaikki on hyvällä tavalla tuttua. Se saattaa olla seurausta lievää törkeämmästä lainailuista, mutta myös asenteesta. Näin simppeliä rockia 2020-luvulla tehdäkseen pitää olla röyhkeyttä.

Levy on pelkkää anthemien junttausta alusta loppuun. Alle puoleen tuntiin sullotut rallit ovat lyhyitä (kolmen minuutin raja ylitetään vain kahdesti) ja tykitetty niin täyteen koukkuja kuin suinkin mahtuu. Soundi on iso, rakenteet ovat mahdollisimman yksinkertaisia ja esimerkiksi kättentaputuksia on lähes kaikissa biiseissä. Näiden kappaleisiin sisään pääseminen ei voisi olla helpompaa.

Albumilla kaikki on hyvällä tavalla tuttua. Se saattaa olla seurausta lievää törkeämmästä lainailuista, mutta myös asenteesta. Näin simppeliä rockia 2020-luvulla tehdäkseen pitää olla röyhkeyttä. Punk elää Green Dayssa sentään yhä vielä tällä tavoin.

Father Of All Motherfuckers on purkkaa sekä jytää. Useampi kappale (Oh Yeah! etunenässä) on kuin massiivisten urheilutapahtumien väliaikamusiikiksi sävellettyä. Ei siis liene sattumaa, että levyn toisen singlen Fire, Ready, Aim ensiesitys kuultiin NHL-matsin yhteydessä. Sugar Youth on liki täydellinen power pop -kappale. Meet Me On The Roofissa Scissor Sisters tekee tuttavuutta Killersiin. Ehkä härskein sovellus on Stab You In The Heart, joka mukailee pokkana Hippy, Hippy Shakesia. Päätösraita Graffitia on kuin keikkasetin lopetus, se on paikallaan houkuttelemassa valtaisaan yhteislauluun.

Vuoden yllättävin laatualbumi jo helmikuussa.

Lisää luettavaa