Ei oikeastaan ole ihme, kuinka Green Dayn kaltainen yhtye on ajan myötä kokenut lähes pinkfloydmaisen pullistumisen turvarockia soittavaksi popkulttuurin vastavoimaksi. Punkbändiksi se on jäyhä dinosaurus, joka on 37 vuoden ajan jauhanut enimmäkseen samaa napinaa myllystään. Näin pitkä aikajana harvemmin vaikuttaa positiivisesti, jos kyseessä on energiaan ja protestin osumatarkkuuteen luottava genre.
Saviors yllättää. Se on bändin virkein ja spontaaneimmin soiva albumi vuosiin, paluu riffi- ja melodiavoittoiseen ysärin kevytpunkiin, josta nykypäivän slacker-indiekin on viime vuodet ammentanut. Ehkä bändi on itsekin herännyt ilmiöön, mistä Dilemma, Corvette Summer, Bobby Sox ja Goodnight Adeline voimapopillaan todistavat. Levyn soundi on voimaantunut ja kirkas.
American Dream Is Killing Me ja One Eyed Bastard erottuvat nyrkinpuinnillaan avainraidoiksi, mutta vähemmällä pubirockin hoilaamisellakin pärjäisi. Vuodet ovat osoittaneet, että Green Day osaa olla vihainen, mutta protesti ei ole sen leipälaji, vaikka tämä aika juuri sitä kaipaisi. Saviorsin oikeutettu korsi kekoon lienee jonkinlainen kyrpiintynyt eskapismi. Tältä bändiltä hyväksyn sellaisen sirkushuvin.
