GREEN DAY: 21st Century Breakdown

GREEN DAY
21st Century Breakdown
Reprise

Syksyllä 2004 ilmestynyt American Idiot -albumi teki Green Daysta stadion-bändin. Eikä kyseessä ole edes yhtyeen myydyin levy. Kymmenen vuotta aiemmin julkaistua Dookie-kiekkoa kaupattiin MTV:n videorotaation avulla yli 15 miljoonaa kappaletta, vaikka kukaan täysi-ikäinen tai täysjärkinen ei myöntänyt ostaneensa sitä.

Kun Green Day, Bad Religion ja The Offspring popularisoivat punkia 90-luvulla, oli Green Day yhtyeistä se, jolle naurettiin avoimesti – kolme vähän hömelön oloista ja täysin tyylitöntä sälliä, jotka olivat ottaneet bändinsä nimen pilven polttelusta. Kun 90-luku läheni loppuaan ja uusi vuosi-tuhat alkoi, Green Dayn ura tuntui ajautuvan vähitellen viemäriin, vaikka laulaja-kitaristi Billie Joe Armstrong ja ne kaksi muuta koettivatkin aikuistua ja muuttaa yhtyeensä soundia levy levyltä.

Kunnianhimoista American Idiot -albumia yhtye valmisteli pitkään. Sen esikuvana toimivat The Whon korskeat rock-oopperat Tommy ja Quadrophenia. Irakin sodan jatkuessa ja jatkuessa American Idiotin teema osui oikeaan osoitteeseen, ja amerikkalaisen yhteiskunnan masentavaa tilaa ruotivasta levystä tuli kestohitti. Kaiken lisäksi se sisälsi iskevämpää klassista rockia kuin useimmat olivat rohjenneet Green Daylta koskaan odottaa.

Kun vihdoin seuraavan albumin aika tuli, kutsui Green Day tuottajakseen Butch Vigin. Ilmeisesti kaikki osapuolet ajattelivat, että Nirvanan Nevermind-klassikon tuottanut mies on sopiva valinta ohjaamaan yhtyettä vielä korkeammalle. Jokin kuitenkin meni matkan varrella vikaan. Siinä missä American Idiotin myllytys tuntui tuoreelta ja balladit herttaisilta, uusi albumi maistuu lähinnä laskelmoidulta toistolta. 21st Century Breakdown -levyn konsepti ja rakenne ovat oikeastaan ihan samat kuin edeltäjällään, sen soundia on vain paisutettu vielä pikkuisen enemmän ja esityksistä on vaikea aistia vihaisuutta tai edes innostusta. Suurimmalta pettymys tuntuu juuri suhteessa American Idiotiin.

Liian pitkän ja turvallisen 21st Century Breakdown -kiekon kohdalla ei kannata nolata itseään puhumalla punkista. Sen yleispätevässä rockissa ei ole enempää särmää kuin Nickelbackin, Daughtryn ja muiden amerikkalaisten Wal-Mart-rokkarien levyillä. Balladeihin mallia on taidettu ottaa Elton Johnilta ja Noel Gallagherilta. Katu-uskottavuudesta keskusteltaessa Green Dayn pitää nykyään viitata historiaansa.

”Silence is the enemy/So gimme, gimme revolution!” rääkäistään Know Your Enemy -singlellä. Tietenkin on hienoa, että Billie Joe Armstrong ilmaisee tyytymättömyytensä siihen, miten asioita hänen kotimaassaan hoidetaan. Silti väkisin tulee ajatelleeksi, että 60-luvulta asti kierrätettyjen iskulauseiden takana ei ole paljon mitään.