Oriveteläisen kitaristi-laulaja Hank Neron debyyttialbumi Valtatie (1999) sai odottaa seuraajaansa poikkeuksellisen kauan. Pitkästä kypsyttelyajasta päätellen Nero lienee saanut levystään juuri sellaisen kuin on halunnut: lujasti bluespohjaisen laulukokoelman, jossa niin tekijänsä kuin Tommi Laineenkin kitarat soivat moni-ilmeisen sävykkäinä. Suomeksi laulaessaan Hank Nero on lisäksi ottanut ylimääräisen riskin, mistä Hengitä vaan selviytyy pääosin kunnialla.
Hengitä vaan on blueslevylle ominaisesti haikea ja paikoin ruikuttavakin kokonaisuus. Tekstien sijaan Neron vahvimmat puolet ovatkin kitarisminsa ja käheän miehekäs äänensä. Ei tule ketään toista tekee sanomansa selväksi laiskanletkeästi ja rautalankaisuuttaan twangillä maustaen ja Elämän tie kuljettaa Neroa reippaan kantripoljennon kera. Kyyneleet-kappaleella lyriikan iskelmällisyyden ja bluesin liitto vaikuttaa lievästi teennäiseltä, mutta Elän tien päällä soljuu huomattavasti luontevammin – silläkin uhalla, että biisi voisi olla otsikkoa myöten Esa Elorannan kynästä lähtöisin.
Hengitä vaan on sydämellä ja ammattimaisen taiten tehtyä bluesjuurista rockia kantrilisukkeilla. Jos Hank Neron yhteydessä mainittiin Valtatien aikoihin J.J. Calen nimi, niin uuden albumin lauluosuudet viittaavat toistuvasti siihen, että asialla saattaa olla John Hiattin kaukainen serkku.