Epätodennäköisen duon ensilevytys todisti kaavan toimivaksi. Campbellin vuoristopuron kirkkaudella kuiskiva ääni sopii yhteen Laneganin hiekkapaperisen raakkunan kanssa. Sunday At Devil Dirt jatkaa saman amerikkalaisen folkin ja bluesin kasvimaan kääntämistä kuin mitä Ballad Of The Broken Seas (2006) ja Campbellin soololevy Milkwhite Sheets (2006) tekivät. Kaava toimii nyt entistäkin paremmin.
Molemmat laulajat ovat vangitsevia tulkitsijoita, ja Isobel Campbellin kappaleissa on mukavasti omaa popparinäkökulmaa bluesin ja folkin perinteeseen. Sovitukset ovat paikoitellen isojakin, mutta pompöösiksi meno ei lipsahda. Jos Nancy Sinatra ja Lee Hazlewood olisivat tehneet yhteislevynsä voimallisen depression kourissa, olisi vertailukohta vielä ilmiselvempi. Campbellin ja Laneganin duetoissa ei ole sijaa viattomalle optimismille.
Alakuloisuus ei kuitenkaan tarkoita raskasta kuuntelukokemusta. Lohdullisen kauniisti soivan albumin pistää mielellään uusintakierrokselle heti sen päätyttyä.