Viime kesänä automatkalla Edinburghiin ohitimme East Kilbriden ja iho nousi kananlihalle. The Jesus And Mary Chain on täältä! Yritin selittää hetken merkitystä muille autossa matkaaville, mutta innostus jäi laimeaksi. Melko nuoren kaupungin nimi herättää minussa samanlaisia popvärähdyksiä kuin Lontoo, Manchester tai New York. Mary Chainin perustaneet Reidin veljekset, William ja Jim, tietenkin vihasivat kotikaupunkiaan.
Loppuvuonna 1984 Alan McGeen kipparoima levy-yhtiö Creation julkaisi The Jesus And Mary Chainin ensimmäisen singlen Upside Down. Viiltävään kitaran kiertoon verhottu pophelmi poiki kaoottisten keikkojen ja mellakoiden lisäksi sopimuksen Warnerin kanssa, joka nyt Rhinon avustuksella julkaisee uudelleen yhtyeen sille levyttämät viisi levyä. Siirtyminen isolle levy-yhtiölle, vaikkakin sen alamerkille, ei tylsistyttänyt lainkaan ryhmän soundia. Ensimmäinen levy oli heti täysosuma.
Psychocandy (1985) on täydellinen klassikko nimeään ja kanttaan myöten, ja pullollaan upeita popsävellyksiä. Se heittää samaan pataan Phil Spectorin, Beach Boysin, Shangri-Lasin ja The Velvet Undergroundin ja luo jotain uutta upottamalla kaiken feedbackiin ja kaikuun. Ja kaikki toimii. Jim laulaa kuin nuori Lee Hazlewood, William on kuin Don’t Look Backistä repäisty Dylan, Douglas Hartin bassossa on vain kaksi kieltä ja tahtia pitää yllä Moe Tuckerin tyylillä seisaaltaan soittava Primal Screamin laulaja Bobby Gillespie. Vuodet eivät ole himmentäneet levyn loistokkuutta. Vaikutus on yhä yhtä voimakas kuin parikymmentä vuotta sitten.
Mitä tehdä, kun on julkaissut mestariteoksen heti ensi yrittämällä? Reidit tekivät rohkean ja loistavan ratkaisun. Kaikki feedback riisuttiin pois ja yhtyeestä lähteneen Gillespien tilalle pestattiin rumpukone. Näitä liikkeitä seurannut kakkosalbumi sai aikoinaan kovasti kritiikkiä rohjetessaan poiketa tavaramerkiksi muodostuneesta kitarasurinasta. Kun ensimmäinen maistiainen uudesta soundista tarjottiin April Skies -singlen muodossa, ei kadunmiehenkään täytynyt enää pinnistellä kuullakseen, miten erinomaisista lauluntekijöistä oli kyse. Darklands (1987) on siistimpi ja helpommin omaksuttavissa kuin edeltäjänsä, mutta yhtä kaikki onnistunut ja kestävä albumi. Samanlaiseen uudistumiseen The JAMC ei enää seuraavalla julkaisullaan kyennyt. Automatic (1989) vei yleisilmettä kylmempään ja kovempaan suuntaan. Kliininen ja staattinen levy menestyi hyvin, mutta muutamasta hienosta hetkestä huolimatta paljon jäi puuttumaan.
Parempaa oli kuitenkin tulossa. The Stone Rosesin ja kemiallisten nautintoaineiden liikkeelle panema indiemusiikin rytmillistyminen tarttui myös Mary Chainiin ja toisin kuin monet yhtyeet, jotka upposivat kammottavasti nimetyn indiedancen mukana suohon, se sai uutta virtaa ja lämpöä ja julkaisi pirteän Honey’s Deadin (1992). Viimeinen Warnerille äänitetty albumi, hieno Stoned & Dethroned (1994), on rauhallisin kaikista ryhmän levyistä.
Neljää vuotta ja yhtä levyä myöhemmin The Jesus And Mary Chain hajosi kesken keikan Los Angelesin House Of Bluesissa.