Claptonin tulkinta Calen After Midnightista pönkitti brittikitaristin varhaista soolouraa ja kehuja Hidaskäsi on sittemminkin jaellut Oklahoman kuiskaajan suuntaan. Vähemmästäkin on hynttyitä lyöty yhteen, tosin harvemmin vuosikymmenten päästä.
Mitä osapuolet sitten saavat toistensa läsnäolosta? Ainakin Clapton on jossain määrin päässyt irtautumaan viime aikaisten levyjensä mitäänsanomattomuudesta, vaikka uusia uria ei nytkään auota. Miehen kitara soi napakasti, mutta ei varasta show’ta ja pari hidasta bluesia istuvat hyvin tunnelmaan, vaikka sinänsä ne voisivat olla peräisin lähes miltä tahansa Clapton-levyltä.
Calen laulunteko- ja laulutapaan eivät vuodet juuri tunnu vaikuttaneen, hänet tunnistaa edelleen vaikka hötöllä saastutetuilta radioaalloilta. Valtaosa lauluista onkin viisaasti Calen käsialaa, sillä jos Claptonin pyrkimyksenä on ollut tuoda sankariaan enemmän esille, juuri näin se pitää tehdä. Jotain kuitenkin myös menetetään, sillä vaikka yhtye, johon on koottu erinäisiä Claptonin kanssa työskennelleitä soittajia, tekee parhaansa kuulostaakseen pieneltä, Calen omien varhaislevyjen intiimiyden tasolle ei päästä.
Minimalismi on avain J. J. Calen mu–siikkiin. Vaikka The Road To Escondido ei päällekäyvän ylituotetulta kuulostakaan, lievä easy listening -vaikutelma siitä kuitenkin jää. Toisaalta määritelmän mukaisesti sen kuunteleminen on varsin helppoa ja miellyttävääkin.