LEATHERFACE: Dog Disco

Jos rock-musiikin korkein onnistumisen aste on oman tunnistettavan soundin lanseeraaminen, pitäisi Englannin Sunderlandissa kuusitoista vuotta sitten syntynsä saanut Leatherface laskea legendojen joukkoon. Bändi on jo hajonnut kertaalleen, sen pitkäaikainen basisti Andy Crighton teki itsemurhan 1998 eikä Leatherfacen musiikkia voi millään asteikolla pitää muodikkaana vuonna 2004, mutta niin se vain porskuttaa vanhojen ukkojen sitkeällä peräänantamattomuudella vieläkin.

Oma suhde Leatherfaceen hiipui bändin suurimman menestyslevy Mushin jälkeen, mutta Dog Disco palauttaa vaivatta mieleen, miksi tähän Frankie Stubbsin johtamaan joukkioon joskus tuli ihastuttua. Stubbsin sydämeenkäyvä raakkuminen ja vain Leatherfacelle ominainen kitaran rouhiminen ovat vieläkin bändin keskeisiä elementtejä. Dog Discolle triona nykyään toimiva Leatherface on itsevarmasti sijoittanut parhaan biisin heti alkuun. Hoodlum on ehtaa klassikkotavaraa ja bändin parhaita biisejä, jonka voi säilöä vaikka mausoleumiin sinne I Want The Moonin ja Dead Industrial Atmospheren viereen.

Jos punkissa, kitararockissa, indiessä tai miksi Leatherfacen musiikkia tänä päivänä haluaakin kutsua, voi sortua nostalgiaan, kannattaa turvautua Dog Discoon. Sillä kuuluvat eletty elämä, menneisyyden haamut, hyvät ja huonot ajat, mutta omiin muistoihin ei ole jääty rypemään. Kymmenen vuotta sitten en olisi uskonut, kuinka tarpeellinen bändi Leatherface vielä tuleekaan olemaan. Toukokuisen Suomen kiertueen missaatte omalla vastuulla.