Hämmennystä on tiedossa, kun erikoismies Mike Patton yhyttäytyy kimppaan veteraanisäveltäjän kanssa. 76-vuotiaan Jean-Claude Vannierin työ elokuvamusiikin parissa todellakin kuuluu Corpse Flowerilla – kuten myös miehen ranskalaisuus.
Elokuvallisuus nimenomaan menneiltä vuosikymmeniltä on levyllä pinnassa. Instrumentaatiot ja sovitukset ovat jännittäviä, ja useimmat kappaleet kuulostavat erityylisten euroleffojen scoreilta. Musiikki on vahvasti orkestroitua, ja siinä kuuluu Pattonin ihailema vintage-italo-iskelmä kieroine pop-sävyineen. Patton mukautuu tähän dramaattisen lausuvalla ja jopa ironisen yliampuvalla tulkinnalla, pitkälti ajatuksenjuoksupohjaisin sanoin.
Albumi kuulostaa Vannierin roolia väheksymättä vahvasti Pattonilta. Levyssä on kieroutta ja epämääräistä sekoboltsiutta ja perseilevää virnuilua silkkiin verhottuna. Useista kappaleista tulee – joskin etäisesti – mieleen Faith No Moren hämärät b-puolet, Pattonin Mondo Cane -soolo (2010), jopa Fantomasin häiriintynyt mesominen.
Corpse Flower on hyvin erikoinen levy. Se on sliipatussa omituisuudessaan kiehtova, mutta ristiriitaisuudessaan myös luotaantyöntävä kuriositeetti.