Levyarvio: Ihanan euforinen uni – Beach House on luonut pakopaikan, josta ei halua poistua

Beach House
7
Bella Union

Paras tapa nauttia Beach Housen musiikista on olla keskittymättä liikaa yksityiskohtiin. Sama periaate pätee lähes kaikkeen dream pop -koulukunnan leijailuun. Nauti maisemista ja lepää upottavissa ääniharsoissa. Unipop on eskapismin ääniraitaa, jota ei kannata rusikoida liian mikroskooppisella kuunteluotteella. Luottakaamme lapsenomaisesti siihen, että se, mikä kuulostaa hyvältä, on hyvää.

Victoria Legrand ja Alex Scally ovat kyenneet jo useammalla albumilla rakentamaan auraalisen piilopaikan, josta ei halua hevin poistua. 1960-70-luvun kevytpsykedeliasta, ranskispopista ja surumieliviihteestä vahvan 80-lukulaisen äänisynteesin läpi imetyt perusideat kantavat yhä.

Tuotannollisesti 7 on Beach Housen vahvin luomus. Orgaanisen estetiikan ja konemaailmojen yhdistäjänä yhtye on rautaa. Välillä ilmassa kumajaa folk rockin aika, toisinaan ollaan tiukasti brittiläisen konepopin oppien mukaisessa äänimaisemassa. Euforian yllä leijuu kuitenkin lievä epäilyksen varjo. Kauanko uni voi jatkua? Miellyttävän yhtenäisen ja genremääritelmän mukaisesti ”unenomaisen” biisijatkumon päättävät Girl Of The Year ja Last Ride tuntuvat kohtalokkailta loppusanoilta, yhteenvedolta. Alkaako 2000-luvun indielle pehmeämmän romanttisen ja salaperäisen sävyn antanut usvainen liplattelumusiikki olla tiensä päässä? Kadonneesta ajasta lainatut ja suht suppeassa musiikillisessa avaruudessa pyörivät kaiut eivät soi loputtomiin.