Beach House -kaksikko on kohotettu viimeaikaisen, erityisesti Pohjois-Amerikan indiepiirit valloittaneen dreampop-liikehdinnän hallitsijapariksi. Mutta mitä tuo dreampop on? Victoria Legrandin ja Alex Scallyn tapauksessa se on kuin Slowdive ilman alituisesti vellovaa kitaravallia tai kuin Cocteau Twins ilman Elizabeth Fraserin ainutkertaista ääntä ja luikertelevia laulumelodioita.
Beach Housen musiikkia on kuvailtu toismaailmalliseksi, harsomaiseksi ja ties miksi. Kyse on ennen kaikkea tekijöiden perustavanlaatuisesta esteettisestä valinnasta, jonkinmoisesta anti-rockmaisuuden korostamisesta. Ja alkuperäisistä valinnoistaan Legrand sekä Scally pitävät yhä kiinni. Heidän musiikissaan on tähän asti ollut kyse kerta kerralta taidokkaamman lasimaalauksen tekemisestä, mutta Bloomilta toivoin ja odotin muutosta.
Teen Dream -kiekolla (2010) Beach House vaikutti saavuttaneen uuden ilmaisullisen tason, ehkä jopa luonnollisen kehityksensä päätepisteen. Bloom-levy kiillottaa samaa kolikkoa. Edellisellä levyllä oli myös yksi ylivertaisen hieno pophelmi, ehkä Beach Housen uran hienoimmaksi raidaksi jäävä Norway. Uutuudella yksikään kappale ei kurkota taitavasti tuotetun tasalaatuisuuden yläpuolelle. Sen vuoksi Bloom kuulostaa ihastuttavan ehjältä albumikokonaisuudelta, mutta on myös pieni pettymys.
