Joko Cradle Of Filth kevenee levy levyltä tai sitten korva tottuu. Brittilän ylpeys on toiminut alati siellä black metalin taiteellisemmalla puolella ja erityisesti tuoreemmilla levyillään selkeästi alleviivannut kauhuromantiikan jalosieluisuutta. Mutta mitäpä sitä ihmettelemään, onhan Dani Filth teatteriperheen vesa.
Ensimmäisenä huomio kiinnittyy Existence Is Futilen kitarasoundiin, joka on niin kireä, että takahampaisiin sattuu. Seikka on sikäli merkittävä, että pienellä yksityiskohdalla yhtye pystyy selkeyttämään koko soundiaan. Lisäksi näin syntyy illuusio siitä, että äänimaisema kuulostaa entistä laajemmalta ja runsaammalta.
Existence Is Futile ei poikkea oleellisesti Cradle Of Filthin pienoisin askelin kehittyneestä linjasta. Tärkeää on, että yhtye säilyttää tuttuutensa, mutta vielä tärkeämpää, että bändi pystyy haastamaan itsensä ja löytämään uutta lisäarvoa musiikkiinsa. Tavallaan Cradle Of Filth liukuu taas kauemmas black metalin ytimestä, mutta eipä se ole haitannut ennenkään. Yhtyeen ylevä tavoite kun lepää edelleen jonkin suuremman kokemuksen kuin tukanheiluttamisen äärellä. Dani Filth kohortteineen kietoo sävellyksensä jälleen tunnelmallisesti väkevään harsoon, ja sen pyyhkiytyminen kasvojen yli tuntuu edelleen palkitsevalta.
