Levyarvio: Pet Shop Boys sanoo kyllä rakkaudelle ja ihmiselle – Uuden mestariteoksen odotus jatkuu silti edelleen

Pet Shop Boys
Hotspot
x2

Stuart Pricen tuottamat Electric (2013) ja Super (2016) ovat vakiintuneet mielessäni levykaksikoksi, jolla Pet Shop Boys palasi taiteelliselle huipulle. Nyt tajuan kuitenkin vain kuvitelleeni. Terhakkaasta habituksestaan huolimatta levyt ovat pikemminkin tyylilajikohtaisia luonnoksia kuin sellaisia kokonaisvaltaisia mestariteoksia, jollaista yhtyeeltä on edelleen oikeus odottaa.

Price-trilogian päättävä Hotspot konkretisoi oivalluksen jalostamalla edeltäjiensä tunnustelun tiivistelmäksi. Vaikka albumin tunnelma avautuu metaforiseksi kannanotoksi aikalaisharmauteen, on levy ennen kaikkea kappale kappaleelta täydentyvä summaus yhtyeen urasta. Suvereeni avausraita Will-O-The-Wisp ja hurmioitunut You Are The One nuorentavat Neil Tennantia 35 vuotta, Burning The Heather mukailee Behaviourin (1990) mietteliäisyyttä, ja I Don’t Wanna sukeltaa Nightlifen (1999) ikuiseen keinojuhlaan. Laimealla funk-poljennolla notkistetun Monkey Businessin voi puolestaan ajatella viittaavan Veryn (1993) jälkeisiin keskentekoisiin uudistumisyrityksiin. Viestiä täydentävät puolivälin irtonaiset riviraidat, jotka lähinnä vahvistavat tehtyjä valintoja sen sijaan että veisivät kerrontaa eteenpäin.

Vaikka koostemaisuuden riskinä on yllätyksettömyys, tukee kappalemateriaali toteutusta. Harva yhtye osaa annostella kohteliasta hedonismia, urbaania fantasiaa, lakonista satiiria ja pidättyväistä romantiikkaa näin vastaansanomattomassa suhteessa.

Vaikka koostemaisuuden riskinä on yllätyksettömyys, tukee kappalemateriaali toteutusta. Harva – jos mikään toinen – yhtye osaa annostella kohteliasta hedonismia, urbaania fantasiaa, lakonista satiiria ja pidättyväistä romantiikkaa näin vastaansanomattomassa suhteessa, olipa viitekehys millainen hyvänsä. Lisäksi Tennant ja Chris Lowe paljastavat loppumetreillä hihastaan ässän, joka suhteuttaa levyn relevanssin paitsi heidän aiempaan tuotantoonsa myös nykyhetkeen. Mendehlssonin häämarssin discokitchiksi kihartava Wedding In Berlin on albumin hömelöin teos, mutta pinkin naamionsa alla myös uhmakas sormenheristys populistiseen uuskonservatiivisuuteen vajonneelle maailmalle – ja sellaisena painava päätöslauselma koko levylle.

”We’re getting married / A lot of people do it / Don’t matter if they’re straight or gay”, kiteyttää Tennant kaiken sen, mille Pet Shop Boys taiteensa edelleen omistaa. Rakkaudelle, kyllä. Ihmiselle, ehdottomasti. Sekä myötäsyntyisen analyyttiselle kulttuurintajulle, jonka uumenista sopiva musiikillinen raamitus paljastaa sateenkaarellisen aarteita.