PET SHOP BOYS: Release

PET SHOP BOYS
Release
Parlophone

Varhaisimmat Release-albumista tihkuneet tiedot lupasivat paljon. Pet Shop Boysin huhuttiin palanneen Behaviourin (1990) melankolisiin poptunnelmiin ja vuokranneen The Smithsin jälkeen lähinnä urakkapalkalla itsensä elättäneen Johnny Marrin levyn kitaristiksi. Neil Tennant kertoi Pet Shop Boysin äänittäneen "vanhanaikaisen poplevyn, koska muut eivät enää osaa tehdä sellaisia." Ensimmäinen näyte Pet Shop Boysin kahdeksannen studioalbumin materiaalista oli kaihoisa ja ajaton poplaulu Home And Dry – ei varsinaista jättihittiainesta, mutta riittävä signaali nostamaan toiveet taivaisiin. Halusin kuvitella, että Chris Lowe ja Neil Tennant olivat onnistuneet mahdottomassa ja vielä kerran toteuttaneet kaikkien Pet Shop Boys -nostalgikkojen päiväunet. Niin ei käynyt. Nightlife-levyn (1999) dance-soundi oli ilmestyessään ilahduttavan raikas, mutta Release ei tunnu tuoreelta edes suoraan tuotantolinjalta tipahtaneena.

Myös Behaviour- ja Bilingual-levyillä (1996) vieraillut Johnny Marr soittaa kitaraa kahdeksalla levyn kymmenestä raidasta, mutta reilut kymmenen vuotta sitten taivaalliselta liitolta tuntunut kohtaaminen ei ole 2000-luvulla isojen otsikoiden arvoinen tapaus. Behaviourin ilmestyessä Pet Shop Boys oli matkalla ylöspäin, nyt heidän kulta-aikansa on jo ohi. Muutenkin Release paljastaa, että Lowen ja Tennantin maailma on nykyään aivan erilainen kuin vuonna 1990. Tennantin kotistudiossa Pohjois-Englannissa äänitetty Release on kauempana kaikenlaisesta Pet Shop Boysin musiikkiin automaattisesti liitetystä ylellisyydestä kuin koskaan olisi voinut aavistaa. Lowe ja Tennant ovat alkaneet tavallisiksi ihmisiksi, he jopa esiintyivät vastikään Lontoossa tuikitavallisella rock-klubilla farkuissa ja collegepaidoissa. Kaiken huipuksi albumin kakkosraita I Get Along menisi toisin toteutettuna Oasis-albumin täytekappaleesta tai voisi olla Pet Shop Boysin tekemä cover-versio jostain Noel Gallagherin kirjoittamasta keskitempoisesta rockbiisistä, kummin päin tahansa.

Kaikkein hälyttävintä on, että levyllä on pari muutakin raitaa, joiden motiivi jää hämäräksi. Londonin autotunella ohjailtuja lauluosuuksia on suorastaan mahdoton kuunnella naama peruslukemilla ja The Night I Fell In Love paljastuu nokkelaksi kertakäyttövitsiksi. Kappaleen ongelma on sama kuin esimerkiksi The Crying Game -leffan. Kun kyseisen elokuvan loppuratkaisun tietää, on täysin turhaa ja suorastaan mahdotonta katsoa se uudelleen. Toki Eminemin paljastuminen homoksi Pet Shop Boysin biisissä on hauskaa, mutta laulun oikea paikka olisi singlen bonusraitana. Eikö mihinkään voi luottaa, ovatko Tennant ja Lowe kadottaneet arvostelukykynsä?

Release-levyn varsinaiset helmet ovat vähissä. Home And Dryn ("There's a plane at JFK/to fly you back from far away/all those dark and frantic Transatlantic miles.") tunnelman täydellisyys korostuu muuta materiaalia vasten ja Love Is A Catastrophe muistuttaa kitaraintroaan myöten The Smithsin Last Night I Dreamt That Somebody Loved Me -klassikkoa niin paljon kuin Pet Shop Boys -kappaleen on mahdollista. You Choose on sinänsä kaunis lopettajainen, mutta sen teksti saa aikaan vahvan hylkimisreaktion. Neil Tennant on nimittäin muuttanut käsitystään rakkaudesta ja laulaa: "You don't fall in love by chance/you choose." 1986 julkaistu Love Comes Quickly -single puolestaan väitti: "Love comes quickly/whatever you do/you can't stop falling." Haluan pysyä vanhassa romanttisessa käsityksessäni.

Vaikka Release-levyllä on hetkensä, jää kokonaisuudesta alakuloinen olo. Edellisestä todella klassisesta Pet Shop Boys-albumista on jo kaksitoista vuotta ja on mahdoton ajatella, että kaksikko palaisi kolmen vuoden kuluttua uuden viiden tähden levyn kanssa. Todennäköisempää on, että viisikymppinen Neil Tennant viettää tuolloin eläkepäiviä takkatulen loimussa rotukoiriaan rapsutellen ja Chris Lowe… Niin, mitähän Chris Lowe mahtaa tehdä vapaa-aikanaan?