PET SHOP BOYS: Concrete

Arvio julkaistu Soundissa 02/2007.
Kirjoittanut: Jorma Jortikka.
Kunnianhimo on hieno piirre ihmisessä, mutta toisaalta olisi hyvä ymmärtää myös sanonta lestin ja suutarin ammatin yhteydestä. Joskus asiat vain tuppaavat karkaamaan käsistä. Näin on käynyt Pet Shop Boysille Concrete-tuplaliven kanssa.

Arvio

PET SHOP BOYS
Concrete
Parlophone

Kunnianhimo on hieno piirre ihmisessä, mutta toisaalta olisi hyvä ymmärtää myös sanonta lestin ja suutarin ammatin yhteydestä. Joskus asiat vain tuppaavat karkaamaan käsistä. Näin on käynyt Pet Shop Boysille Concrete-tuplaliven kanssa.

Neil Tennantin ja Chris Lowen yli kahdenkymmenen vuoden ura ansiokkaina ja kekseliäinä hittimaakareina ei tietenkään romutu tähän suurelliseen pakettiin, mutta jotenkin tyhjä olo kahden levyn kahlaamisesta jää. Aivan kuin duo olisi toteuttanut mittavan konsertin BBC Concert Orchestran kanssa Lontoossa 2006 vain siksi, että he voivat tehdä niin. Poplauluista ei välttämättä tule hyviä sinfonioita. Tennantin rajoitukset laulajana tulevat ilmi raa’asti Rentin hitaassa sovituksessa. Varsinkin kun taidot joutuvat samalle viivalle vierailijoiden kanssa. Rufus Wainwrightin karheaa versiota Casanova In Hellistä, Frances Barberin voimakasta tulkintaa Friendly Firesta ja Robbie Williamsin tunnelmointia Jealousyssa ei kannata verrata Tennantin nasaaliin.

Iskevimmät laulut ovat ne tutuimmat hitit: West End Girls, It’s A Sin ja Integral. Concrete ei ole varsinaisesti huono levy, vaan ei se saa innostumaankaan.

Lisää luettavaa