Popmusiikissa ja pörssissä nousu ei voi jatkua loputtomiin. Pet Shop Boysin uran taiteellisena huippuna pidetään syksyllä 1990 ilmestynyttä Behaviour-levyä. Jo neljänteen albumiin mennessä Neil Tennant (s. 1954) ja Chris Lowe (s. 1959) olivat hioneet musiikkinsa muotoon, joka ei ollut paranneltavissa. Sen jälkeen kaikki muutos on ollut kosmetiikkaa.
Brian Higgins ja hänen Xenomania-tuotantotalonsa ei kelvannut Franz Ferdinandille, mutta Pet Shop Boys on luottanut uuden albuminsa äänimaailman Higginsin veistettäväksi. Kaksikko on ennenkin kutsunut levyilleen ulkopuolisia tuottajia pelkäämättä oman identiteettinsä puolesta. Toisinaan tulos on ollut kestävä, toisinaan se on vanhentunut nopeasti.
Xenomanian ansioluettelon tärkeimmät nimet ovat Girls Aloud ja Sugababes – kaksi brittiläistä tyttöyhtyettä, joiden ansiosta myös 2000-luvun hittilistoilla on nähty tasokasta hömppäpoppia. Luultavasti juuri sen perusteella Tennant ja Lowekin valintansa tekivät. Raskaan, paikoin jopa synkän Fundamental-levyn (2006) jälkeen oli taas välittömämmän musiikin vuoro.
Yes-levyllä tuottajan vaikutus näyttäytyy yllättävän pienenä, vaikka Love Etc. -single kupliikin kivasti. Albumin ongelmat ovat lähtöisin Tennantista ja Lowesta itsestään. He ovat etäytyneet yleisöstään, maailmasta. Jo Behaviourin unohtumattomalla Being Boring -singlellä Pet Shop Boys katsoi taakseen, mutta nykyisin Tennant ei tunnu pystyvän edes nostalgiaan.
Aivan kuin samaan aikaan aloittanut Morrissey, myös Neil Tennant vaikuttaa kirjoittavan tekstejä, koska jotain on pakko laulaa. Fundamental-levyllä hän yllätti tökkimällä pitkällä kepillä poliittisia aiheita. Nyt Tennant tyytyy eksistentialistiseen höttöön.
Yes-levyn toiseksi suureksi ongelmaksi nousevat kertosäkeet, jotka ovat harmaita, odotettavia ja – luoja paratkoon! – tylsiä. Kun Tennantin ja Lowen kynä oli terävimmillään, kukaan ei kirjoittanut yhtä huumaavia kertosäkeitä. Useimmat uuden levyn kappaleet ovat muodoltaan pophittejä, mutta niistä on mahdoton löytää mennyttä tenhoa ja magiaa. Vaikka Release-albumin (2002) esitellyt, vocoder-soundilla kauhistuttanut Home And Dry tuntui ilmestyessään pieneltä pettymykseltä, on se yhä Pet Shop Boysin paras single 2000-luvulla.
Toki Yes-levy hurmaa tai ainakin herättää huomion hetkittäin. All Over The World -raita yhdistää kaksi maailmaa, kuten vain Pet Shop Boys pystyy. Eeppinen kappale lainaa teemansa Pjotr Tšaikovskin Pähkinänsärkijästä. Rohkea Beautiful People puolestaan alkaa Scott Walkerin 60-luvusta muistuttavalla mahtipontisuudella, mutta sen kertosäe ei lähde ylvääseen liitoon, vaan jankuttaa.
Beautiful Peoplen ja kryptisen Legacy-finaalin orkesterisovitukset ovat nuoren Owen Pallettin (Arcade Fire, Last Shadow Puppets) kirjoittamia. Sen sijaan kitaristia tarvitessaan Tennant ja Lowe ovat pirauttaneet vanhalle tutulle, jo Behaviour-levyllä vierailleelle Johnny Marrille. Entisen The Smiths -miehen täsmällinen soitto alkaakin jo tuntua Pet Shop Boysin perussoundin olennaiselta osalta.
Kun Pet Shop Boys tuli esiin, sen musiikkia pystyi sekä tanssimaan että kuuntelemaan kotona. Viime aikoina kaksikon yritelmät tanssilattian valloittamiseksi ovat olleet lähinnä noloja. Uuden albumin Did You See Me Coming? -diskobiisiä ei ole pilattu hassuilla vaatteilla, vaan kaikessa yksinkertaisuudessaan se toimii moitteetta. Tosin muinoin tällaista pikkunättiä suoritusta ei olisi tarvinnut nostaa esiin levyn parhaita hetkiä listatessa.
Pop-pyrkimysten ohella myös Pet Shop Boysin kymmenennen albumin visuaalinen ilme, kannen laaja valkoinen tausta, tuntuu viittaavan menneisyyteen. Sinne ei kuitenkaan ole paluuta. Nuoruutensa klubien liepeillä pälyilemällä Tennantin ja Lowen on hankala saavuttaa enää mitään. Katkeransuloisiin popsinfonioihin keskittymällä he voisivat vanheta arvokkaasti, jatkaa loputtomiin rakastamansa taidemuodon parissa.
