Arvio: Pet Shop Boysin Nonetheless kuulostaa laimealta versiolta yhtyeen suurista levyistä

Pet Shop Boysin koko 2000-luvun tuotantoa on hiertänyt tunne siitä, että yhtye on kasvanut ulos kerran niin hyvin istuneista vaatteistaan, eikä koskaan ole aivan löytänyt uutta uomaa. Ja kyse on sentään kahdeksasta albumista! Yhtään kelvotonta mukaan ei mahdu, mutta uuden PSB-tuotteen kohtaloksi on vakiintunut olla se laimeampi versio entisestä.
Uusiin julkaisuihin suhtautumista helpottaa huomattavasti, kun Neil Tennantin – joka kaikista parhaiten osannee soveltaa fraasia ”imperial phase” omaan tuotantoonsa – kuvittelee oikeastaan eläköityneen jo 20 vuotta sitten. Ehkä hän tavallaan onkin. Jokainen uusi biisi on lisäluku proosa- tai muistelmateokseen, joka peilaa menetettyä kulta-aikaa. Ja muistelmatkin kuuluu nykyään julkaista vasta 90 ikävuoden kieppeillä, niin pitkä häntä pop-imperiumeilla on. Menneet huiput voivat lopulta näyttäytyä jopa vähäpätöisinä.
Sivuja skippailemalla Nonethelessin parista voi poimia juuri itseä miellyttävät kertomukset ja yksittäiset popkulttuuriviitteet kosketinsoittimien siteeraamana. Tuttu teema sieltä, toinen täältä. Kohtuuton diskoraita Loneliness voi tuoda joidenkin kaipaamaa elektronista särmää siihen aika vaniljaiseen syntsapopin muotoon, josta duo tunnetaan. Siihen, josta fanipalvelusmainen Why Am I Dancing on lähes itseparodia. Jos näiden välistä etsii keskitietä, joka vie 80-luvun puhtoisimpien popmelodioiden ja tyylitajun äärelle kuulostamatta pastissilta, voi aloittaa Feelin ja New London Boyn parista.