Levyarvio: Raakaa säröä sokerikuorrutteella – Weird Nightmaren debyytti on kuin Nirvana soittamassa The Replacementsiä

Weird Nightmare
Weird Nightmare
Sub Pop

Kitaravetoinen indierock on yleensä ollut sillä tavalla ajassa kiinni olevaa musiikkia, että se on pyrkinyt soveltamaan ja sulattamaan itseensä kunkin ajan trendejä. Etenkin elektronisen musiikin eri lajien vaikutus siihen on ollut suuri. Vaikka indiepop/rock on harvemmin musiikillisesti vaikeaa, tietty nokkeluus ja kirjaviisaus on leimannut sitä. Ryhtyiväthän esimerkiksi Radiohead, Blur ja Flaming Lips taiteilemaan loppu-urallaan huomattavasti vaikeampaa ja introvertimpaa indie-progea.

Weird Nightmare on Metz-kitaristi ja laulaja Alex Edkinsin pseudonyymin debyyttialbumi, joka yllättää raa’an säröisen poppinsa sokerisuudella. Siinä missä Metz on moderni ja vaarallinenkin kitararockyhtye, on Weird Nightmare -debyytti retroa vuosikertapoppia. Vaikuttaa siltä, että asiat on haluttu tehdä mahdollisimman suoraviivaisesti ja oppikirjamaisesti. Aliarvioiko Edkins kuuntelijoita? Kappaleissa ei ole Metzille ominaista dissonanssia, tahtilajeilla kikkailua, eikä useinkaan kahta osaa enempää. Musiikin 1960-lukumainen vaikutelma on kuin Nirvana soittaisi The Replacementsia. Laadukkaan levyn suurin ongelma on sen arkkityyppisyydessä: tällaista oli punkista pohjautuva indierock 1990-luvulla. Ilman suurta tunnetta, oivallusta tai ravistelevaa dekadenssia.