Weeping Willows tuntuu hukanneen mahdollisuutensa ja Magnus Carlsonin erinomaiset ruotsinkieliset soololevyt ovat unohtuneet välitöiksi. Onneksi Magnusseylla on ääni, jota on mahdoton mitätöidä. Tällä sopivan vanhanaikaisella ja sydämellisellä levyllä hän ottaa täydellisesti haltuun uuden alueen.
Jo Weeping Willowsin keikoilla Magnus Carlson on laulanut lainakappaleita, välillä hyvinkin rohkeita valintoja, ja todistanut taitonsa suurien tunteiden tulkkina. Myös tällä ruotsalaisten jazz-ammattilaisten kanssa äänitetyllä levyllä on kyse ennen kaikkea viihdyttämisestä, mutta yhdentekeviksi nämä pääosin tutut laulut alentuvat vain pariin otteeseen. Laahaavaa tulkintaa The Doorsin Riders On The Stormista ei pelasta edes painostava intro.
Sen sijaan Meksikon Dylaniksi kuvaillun Rodriguezin Sugarmanissa on juuri passelisti psykedeliaa ja The Zombiesin Time Of The Seasonin urut pirskahtelevat sopivan hapokkaasti. Levyn parhaiksi raidoiksi nousevat pollea tulkinta Mose Allisonin If You Livesta ja samaan aikaan sekä hurmioitunut että sydämen sulattava esitys Paul Wellerin You Do Something To Me -balladista. Niitä enempää kukaan ei voi olla mod.
Myös trumpetisti Goran Kajfešin johtama kvintetti onnistuu erinomaisesti. Useimmiten se tyylittelee taustalla, mutta tarvittaessa sovituksiin on jätetty tilaa sooloille. Jos instrumentaaliosuudet eivät aina maistu heittäytyviltä, niin eivät ne myöskään tunnu läpiluvulta. Soittajat selvästikin nauttivat pestistään. Etenkin Hammond ja Rhodes soivat maukkaasti.
Yhtä lailla kuin populaarista jazzista, on levyllä kyse crooner-perinteestä. Onneksi Magnus on huomannut, että parhaalla äänellä kannattaa laulaa parhaita lauluja.
Magnus Carlson kertoo uudesta levystään ja vähän myös Weeping Willowsista.
Miten tämä projekti sai alkunsa?
– Tutustuin joskus kymmenen vuotta sitten Goran Kajfešiin (trumpetti) ja Per Johanssoniin (saksofoni). Siitä lähtien olemme aina tavatessamme sanoneet, että meidän pitää tehdä levy yhdessä.
– Ennen viime joulua levy-yhtiöni kysyi, että haluaisinko tehdä jazzlevyn. Se tuntui täydelliseltä mahdollisuudelta tehdä jotain Goranin ja Perin kanssa. Se tuntui myös täydelliseltä ajoitukselta, sillä pitkän musiikillisen matkani jälkeen tunsin olevani siihen valmis, siis tarpeeksi varttunut tehdäkseni jazzlevyn.
– En halunnut tehdä tuttuihin standardeihin keskittyvää levyä suuren orkesterin kanssa. Niinpä kokosin 25 biisin listan levy-yhtiön A&R-miehen Kjell Anderssonin kanssa. Goran valitsi lopulliset biisit niiden joukosta.
– Äänitetyistä kappaleista jäi pois vain The Facesin Debris. Se oli rohkea yritys, mutta ei oikein taittunut meiltä. Versiomme kuulosti liikaa Paul Simonin Gracelandilta. Siitä tuli vähän liian iloinen.
Miten tämän levyn äänitykset erosivat Weeping Willows -levyjen sessioista?
– Treenasimme vain pari päivää ja sitten äänitimme levyn. Useimmista kappaleista riitti kaksi tai kolme ottoa. Sitten oli seuraavan vuoro. Kaikki kappaleet soitettiin livenä ja saatiin nauhalle kolmessa päivässä. Se oli siis hyvin erilaista kuin Weeping Willows -levyn teko.
– Laulan myös eri tavalla, vähän matalammassa rekisterissä. Huomasin, että joka kappaletta ei tarvitse huutaa kuin henkensä hädässä. Välillä voi ottaa vähän rennommin.
Miksi useimmat laulajat ja bändit tuntuvat pelkäävän muiden kirjoittamien kappaleiden esittämistä?
– En tiedä. Se tuntuu aika oudolta. Tosin se on vain popmusiikin ongelma. Jazzlaulajat ovat aina laulaneet muiden tekemiä kappaleita. Myös minulle se on tuntunut luonnolliselta.
– Olemme aina soittaneet covereita Weeping Willowsin kanssa, joten olen tottuneet siihen. Olemme soittaneet Elvistä, Walker Brothersia, Roy Orbisonia, The Smithsiä – kaikkein parhaimpia artisteja ja biisejä. En tietenkään väitä, että versiomme olisivat parempia kuin alkuperäiset, mutta ainakin me rakastamme niitä kappaleita ja haluamme niiden kuulostavan meidän esittämiltämme.
Tuleeko sinusta vanhana kaikkien ruotsalaisten rakastama viihdyttäjä?
– En usko. Olen siihen aivan liian ujo ja epävarma. Toisaalta kirjoitan nykyisin uusia kappaleita vain silloin, kun niitä todella tarvitaan. Olen siis enemmän laulaja kuin mitään muuta.
– Uskon, että Weeping Willows tulee olemaan olemassa aina. Se tekee levyn ehkä joka kolmas vuosi ja keikkoja silloin, kun se tuntuu mukavalta ja meillä kaikilla on aikaa. Aloitimme baaribändinä ja ehkä meistä myös tulee sellainen, kun olemme vanhoja miehiä.
Teksti: Tero Alanko