Sekä !!! että LCD Soundsystem ovat jo kirjoittaneet nimensä klubimusiikin historiaan. Me And Giuliani Down By The School Yard (2003) ja Losing My Edge (2002) olivat loistavia tarinoita. Sen lisäksi molemmat biisit iskivät niin kiinni aikaan, että ne eivät olisi irronneet edes liekinheittimellä. Kiitettävää albumikokonaisuutta kumpikaan ei tosin saanut äänitettyä.
Muutama vuosi sitten pilvenpiirtäjien julkisivuista heijastunutta liikettä kutsuttiin muun muassa dancepunkiksi ja punkfunkiksi. Aika on tuollaisten trendien pahin ystävä ja näiden levyjen tehtävä onkin irrottautua menneestä. Siinä !!! onnistuu paremmin.
Kaikille lokerointia rakastaville on kerrottava heti, että Myth Takes -levyn soundi on enemmän orgaaninen kuin elektroninen. !!!:n tanssittavan kitararockin kaiut tuovat mieleen Arthur Russellin, joka on äkännyt mieleisen kumppanin CBGB’sin lavalta.
Kymmenen vuotta kasassa ollut !!! vatkaa vakuuttavasti. Yhtye nappaa heti kiinni erinomaisesti imevästä groovesta, joka katkeaa vasta avaruudessa leijuvaan Infinifold-balladiin. Levy tiivistyy joka kuuntelulla, eikä siltä jää kaipaamaan oikeastaan muuta kuin persoonallisempaa laulajaa. Nic Offer tuntuu turhan varovaiselta mumisijalta tällaisiin leikkeihin.
Miltä olisi kuulostanut Iggy Popin ja Giorgio Moroderin yhteisalbumi? Epäilemättä aivan lyömättömältä. Muun muassa sellaiseksi on LCD Soundsystemin otetta ja soundia kuvailtu. Räikeä liioittelu jättää artistin taas kerran liriin.
Ei tuottaja James Murphyn lempilapsen albumi silti toivoton ole. Sound Of Silver -levyllä lymyää muutama mainio raita, kuten ilahduttavan Pavement-henkiset North American Scum ja Watch The Tapes sekä Frank Sinatralle todella pitkää nenää näyttävä New York, I Love You. Minkäänmoista johdonmukaista tai järkevää kokonaisuutta Murphyn biisit eivät kuitenkaan muodosta. Mies taitaakin olla parhaimmillaan pukiessaan muiden ajatuksia julkaisukuntoon. Ja sen saatanan lehmänkellon hän saisi palauttaa kotiseutumuseoon.