NICK CAVE & THE BAD SEEDS: Abattoir Blues/The Lyre Of Orpheus

NICK CAVE & THE BAD SEEDS
Abattoir Blues/The Lyre Of Orpheus
Mute

Tuplalevyllinen Nick Cavea tuntui etukäteen haastavalta paketilta, mutta kahtena 40-minuuttisena annoksena albumi toimiikin loistavasti ensimmäisen levyn keskittyessä maanisempaan ja toisen levyn hauraampaan materiaaliin.

Täytebiisejä levyillä ei juurikaan ole. Nekin muutamat vähemmän kiinnostavat, kuten There She Goes, My Beautiful World sekä Easy Money, istuvat kokonaisuuteen. Oikeastaan ainoa turha raita on Abattoir Bluesin hienon jatkumon katkaiseva, sävellykseltään ja sanoitukseltaan tyhjäpäinen Nature Boy.

Albumi on Bad Seedsin juhlaa. Yhtyeen tunnistettava sointi sitoo levyn erityyliset laulut hienoksi kokonaisuudeksi. Bad Seeds vetää varsin yksinkertaiset sävellykset läpi vastustamattomalla imulla, jossa on loistavan tyylitajun lisäksi mojova annos silkkaa hulluutta. Ryhmän soitossa kuuluu sopivassa suhteessa improvisointi ja kurinalaisuus, vilpitön innostus ja ammattitaito. Bad Seeds on kotonaan sekä aloitusraita Get Ready For Loven kaltaisessa suorassa rokkirunttauksessa, Hiding All Awayn painostavassa uhkaavuudessa että Babe, You Turn Me Onin kevyessä melankoliassa.

Myös Cave itse on hienossa vedossa. Painokkaasta lausumisesta, henkäyksistä ja murahduksista tuntee miehen vahvan eläytymisen. Uutta ilmettä levylle tuovat lähes jokaisessa kappaleessa mukana olevat taustalaulajattaret, jotka vastailevat maukkaasti Nickin huokauksiin ja lisäävät levyn muutenkin vahvaa soul-tunnelmaa. Hiding All Awayn loppuun jätetyt naureskelevat taustalaulajat ovat mukava yksityiskohta, joka ilmentää hyvin levyn välitöntä ilmapiiriä.

Sanoitukset ovat tuttuun tapaan täynnä mustaa huumoria ja kohtalokasta rakkautta, ja jo yksittäiset rivit ihastuttavat. Eipä ole ennen tullut vastaan säkeistöä, jossa sujuvasti niputetaan Nabakov ja Johnny Thunders (There She Goes, My Beautiful World).

17 biisin joukkoon mahtuu hengästyttävä määrä upeita esityksiä, joista yksi vaikuttavimmista on Abattoir Bluesin nimiraita. Hakkaavan bassorummun ja harvojen pianosointujen varassa junnaava sovitus muuttuu maagiseksi svengiksi bassokuvion tullessa sisään. Hieno on toisenkin levyn nimibiisi, etenkin Orpheuksen tuhoisasta muusikonurasta kertovan tekstin ansiosta.

Albumin poikkeavin esitys on Breathless, riisuttu ja hyvin kevyt poplaulelma, joka on häkellyttävän epäcavemaisen herttainen. Laulu on lämmin rakkaudentunnustus, joka taitaa olla naisen sijaan osoitettu Hänelle. Kiehtova ja palkitseva tupla-albumi päättyy komeasti sanomaltaan lohduttomaan, mutta muuten mieltäylentävän massiiviseen O Childreniin.