NICK CAVE & THE BAD SEEDS: From Her To Eternity

NICK CAVE & THE BAD SEEDS
From Her To Eternity
Mute

Nick Caven soolouran aloittava Leonard Cohen -versiointi Avalanche on varmasti ollut vuonna 1984 järkytys miehen aiemman bändin Birthday Partyn katarttisen mekkalan faneille. From Her To Eternity (1984) on yhä punk, ja katharsistakin löytyy, mutta lähestymistapa musiikkiin on uusi. Epärokkia kolistelua, tyhjää tilaa, hiljaista uhkaa ja purkautumatonta jännitettä riittää. Tämä kaikki on vielä uskottavaa ja ääritaiteilijalle sopivaa kokeellisuutta. Sen sijaan perinteiseen, jopa viihteelliseen lauluntekijäperinteeseen nojaavaa laulelmallisuus on voinut olla vaikeampi niellä. Uudelleenjulkaisulta bonusraitana löytyvä In The Ghetto kaivaa kappaleen julman tragedian esiin julkeasti, mutta ei varmaan ole aikanaan ollut kaikista skene-uskottavin cover-valinta.

Jännittävä levy on yhä, esimerkkinä vaikka nimikappaleen sekopäinen soittotatsi. Blixa Bargeldin kitarasta lähtöisin olevat äänihyökkäykset tarjoavat odottamattomia puukkoja kuulijan korvaan. Päähenkilö Cave on sittemmin tehnyt tavaramerkkinsä teatraaliseksi heittäytyvästä, ylvästä raamatullisuutta ja alhaisinta seksiä sotkevasta saarnauksestaan. Levy onkin kirjallisen erityislahjakkuuden teos hyvässä ja pahassa. Tekstien ja soundien vaikuttava liitto iskee sävellyksiä enemmän.   

The Firstborn Is Dead (1985) tarkentaa näkemystä. Fiktiivisen Syvän Etelän bluesmyytteihin eläydytään veristä räkää yskien ja lihakset maitohapoilla, kuten turkkalaiset metodinäyttelijät. The Bad Seeds soittaa bluesinsa nerokkaasti, soittamatta nuottiakaan bluesia. Tunnelma on teatraalisempi versio Blind Willie Johnsonin tuskan ja toivon ristivalotuksesta, mutta yhtään blueskiertoa ja Stevie Ray Vaughan -likkiä ei levyltä löydy. Bändisoundi ja tuotantojälki on kestänyt aikaa. Äänikuva ei vastaa mielikuvia synteettisen kliinisestä 80-luvusta. Vapaasti rakentuvissa kappaleissa ei tarvita hittikertosäkeitä, sillä mukanaan vieviä koukkuja riittää ilmankin.

Cover-levy Kicking Against The Pricks (1986) lienee ollut ilmestyessään myös yllättävä siirto. Nyt sekin tuntuu loogiselta osalta Nick Caven mytologiaa. Kantrit, gospelit, bluesit ja tunteelliset iskelmät tehdään omiksi tarinoiden ankaruutta korostavalla tulkinnalla. Hey Joe kuulostaa lohduttomalta laululta mustasukkaisesta murhaajasta. Melodisemmat lainabiisit antavat tilaa aiempaa tummemmalle croonerismille, ja Caven tulkinnasta löytyy saarnaajaa herkempiä sävyjä. Kappalevalinnoista ainoastaan The Velvet Underground -laina All Tomorrow’s Parties kummastuttaa. Siihen ei ole löytynyt samanlaista täysin omaa kuulokulmaa kuin vaikkapa By The Time I Get To Phoenixiin.

Your Funeral… My Trial (1986) jo yhdisteleekin sittemmin tutuksi tulleella reseptillä murhaballadeerausta ja vinosti kolisevia sovituksia. Cover-levyltä on mukaan tarttunut melodisempi ote. Stranger Than Kindness on hieno esimerkki kauniin melodisuuden ja ihmeellisen painostavan sovituksen yhdistetystä tehosta.

Uusintapainokset ovat komeita digipakkeja, kaikissa lisänä dvd-levyt, joilta löytyvät 5.1.-miksaukset sekä muutaman bonusbiisin ja videon lisäksi amerikkalaistyyliset “puhuva pää” -dokkarit, joilla siistit tyypit Mark Armista Dave Gahanin kautta Mobyyn spekuloivat levyt läpi biisi biisiltä. Ne ovat kiinnostavaa katseltavaa, mutta levyihin verrattuna täysin kertakäyttöistä materiaalia.