NICK CAVE & THE BAD SEEDS: Push The Sky Away

NICK CAVE & THE BAD SEEDS
Push The Sky Away
Bad Seed Ltd.

Tahtoisin ajatella, että Nick Cave nauttii joutilaista päivistä kotonaan Brightonissa, korkeintaan käy välillä nakkelemassa kiviä Englannin kanaaliin ja tuijottamassa taivaanrantaa. Ja sitten kun idea yhtäkkiä kirkastuu, harppoo kotiin kirjoittamaan sen muistiin ja tapailemaan säveliä mustalla pianollaan.

Totuus on kuitenkin toisenlainen. Nick Cave tekee edelleen paljon töitä, vaikka ei vietäkään joka päivä kahdeksaa tuntia toimistollaan. Kaikesta hänen työstään ei vaan kirjoiteta edes rocklehdissä.

Nick Cave on koko ajan luonut uutta musiikkia, vaikka edellisestä The Bad Seeds -levystä (Dig, Lazarus, Dig!!!, 2008) ehti vierähtää melkein iäisyys. Riettaiden Grinderman-touhujen ohella Cave on säveltänyt Warren Ellisin kanssa tuntikaupalla musiikkia elokuviin ja teatteriin. Eikä pidä unohtaa Bunny Munron kuolema -kirjan groteskia oksennusryöppyäkään, vaikka mieli tekisi.

Grindermanin harjoittaman primääri­rokkauksen vaikutus on epäilemättä ollut vapauttava ja puhdistava. Dig, Lazarus, Dig!!! -albumin aikaan metelöinti-innostus oli niin pinnassa, että siitä jäi jälkiä myös The Bad Seedsin puuhiin. Push The Sky Away -levyn äänimaailma sen sijaan on aivan omansa Nick Caven tekemisiin laajemminkin suhteutettuna.
 
Noin kaksi vuotta sitten Nick Cave kertoi, että Grinderman on tällä erää ohi. En tiedä, kuinka pitkällä suunnitelmat Push The Sky Away -levyn suhteen silloin olivat. Viidestoista Nick Cave -albumi äänitettiin viime syksynä Etelä-Ranskassa, vanhan kartanon tiloihin rakennetussa La Fabrique -studiossa. Sen tuotti 2000-luvun mittaan vakiomieheksi muodostunut Nick Launay.
Yksi on kuitenin joukosta poissa. Vuodesta 1973 asti Nick Caven kanssa soittanut Mick Harvey päätti pakata kapsäkkinsä edellisen The Bad Seeds -kiekon jälkeen. Syitä oli monia: tyytymättömyys laulujen sovituksiin, hankala suhde Caven kanssa ja halu viettää enemmän aikaa perheen parissa.

Push The Sky Away -levyn avaaminen aloitettiin yllättävästä kulmasta. Joulukuussa julkaistun pahaenteisen We No Who U R -balladin ohjelmoidut rytmit ohjasivat huomion epäolennaisuuksiin ja järkyttivät puristeja. Tällä albumilla The Bad Seeds soittaa poikkeuksellisen pehmeällä otteella ja välillä kovasti käsiteltynä, mutta soittaa kuitenkin.

Push The Sky Away on yhden tunnelman levy, ja tuo tunnelma on erilainen kuin millään Nick Cave & The Bad Seedsin aiemmalla levyllä. Se on painostava, vaikka albumin äänikuva on pehmeä ja kaunis. Eikä tunnelma purkaudu kunnolla koskaan, ei edes hienon Jubilee Streetin lopussa, jossa sähkökitara rynkyttää ja viulu viiltää – tosin yhtyeen omassa mittakaavassa maltillisesti.

Ehkä levyn tyypillisin Nick Cave & The Bad Seeds -kappale on pitkä Higgs Boson Blues. Se on hypnoottista musiikkia kuten loistava, surullisesta sirkusseurueesta kertova The Carny kaukaiselta Your Funeral… My Trial -levyltä (1986). Tällä kerralla kyse tosin lienee enemmän tajunnanvirrasta. Ainakaan minä en saa täyttä tolkkua siitä, miten Robert Johnsonista kymmenen dollarin kitara selässään päästään Hannah Montanaan Afrikan savannilla.

Nick Cave on kertonut uppoutuneensa tämän levyn tekstejä kirjoittaessaan internetistä löytämiinsä myytteihin ja kummallisuuksiin. Hänen tavoitteenaan oli selvittää, miten tunnistamme aidosti tärkeät asiat valtavasta tietovyörystä. Ehkä Higgs Boson Bluesissakin on kyse juuri siitä.

Yhdeksän biisin ja 43 minuutin mittainen Push The Sky Away -albumi ei tunnu Nick Cave & The Bad Seeds -katalogin tärkeimmältä työltä, mutta sitä on mukava kuunnella sekä taustalla että keskittyneemmin. Levyn suurimmalta puutteelta tuntuu, että se(kään) ei sisällä The Ship Songin tai Into My Armsin kaltaista sydämestä kouraisevaa ikivihreää. Sellainen saattaisi palauttaa monen kuuntelijan uskon.