Arvio: Nick Caven ura näyttää olevan jälleen murrosvaiheessa – mihin suuntaan Wild God artistin tyyliä vie?

Nick Cave on aina tunnistettava, omaääninen instituutio. Sellaiseksi hänellä on yllättävän paljon muuntautumiskykyä. Alku-uran ärhäkästä punk-gotiikasta kasvoi ensin vaihtoehtorockin trubaduuri ja sitten 2000-luvulla dekadenssin kliseillä leikkivä karikatyyri. Se paljon puhuttu saarnamies.
Aina kun olen ollut valmis kuittaamaan Caven menneen talven lumiksi, saa suhde artistiin jatkoaikaa jonkin uuden käänteen myötä. Esimerkiksi Push The Sky Away (2013) aloitti renessanssikauden, jolla laulunkirjoitus saavutti uusia huippuja, ja Cave ammensi omasta historiastaan ainoastaan parhaita piirteitä.
Jatkuuko tuo kausi edelleen? Levytystauon jäljiltä Wild Godissa jännittävintä on, että se tuntuu jo kokonaan uudelta murrosvaiheelta.
Caven sankareita on toki Bob Dylan, joka joutui vuosia työstämään itseään ulos mytologisoidusta roolista. Ei kannata säikähtää, kun väitän Wild Godin vertautuvan Dylanin 1970-lukuun. Käynnissä on erikoinen manaamisrituaali ja valkaistuilla kasvoilla pelattu naamioleikki. Varjojen miehen valkoinen albumi, Elvis kappelissa. Menehtyneille pojille kirjeiksi muotoiltujen kappaleiden suoruus naamioituna kuin gospelin hurmoon. Genrensä tunteva artisti maskeeraa maanisuutensa.
Caven tuottajaparina toimii jälleen Warren Ellis. Levyn soundia täytyy kehua rohkeudesta pyrkiä taas kohti uusia äänimaisemia. Ellisin kanssa tuotetuilla albumeilla puutuneimmat Bad Seeds -kliseet on ohitettu. Levyn miksanneen Dave Fridmannin kaiutettu nuhjuinen minimalismi on oiva vastapari Caven valohohtoiseen itsetutkisteluun.
Caven sanoitustyö elää ja muuttuu yhä kaikkien vuosien jälkeen. Täyteen kirjoitetut rivit ovat vaihtuneet lähes tynkämäisen banaaleiksi teepussitoteamiksi, mutta edukseen. Vielä viime vuosikymmenellä Cave vaivaannutti ponnistellessaan sanoakseen yhtä paljon kuin ennen ja usein liikaa. Ongelma on väistynyt. Tunnelmaan nähden tiiviissä lauseissa on enemmän voimaa kuin koskaan.