NICK CAVE & THE BAD SEEDS: B-sides & Rarities

NICK CAVE & THE BAD SEEDS
B-sides & Rarities
Mute

Nick Cave on noussut hitaasti mutta vääjäämättömästi rockin vanhojen valtiomiesten harvalukuiseen kastiin. Muutos räyhähenkisestä punkkarista dramaattisten pianoballadien mestariksi ei ole tapahtunut yhdessä yössä, eikä Cavea parhaiden kollegoidensa lailla edelleenkään voi latistaa vain yhden kategorian tai tyylin edustajaksi.

20 vuoden aika-akselilla liikkuva paketti on omiaan kartoittamaan muutosta, jota on turha verrata tohtori Jekylliin ja herra Hydeen: nykyään siistissä lookissa viihtyvän Caven tuotannossa ei ole yhtään vähemmän terää kuin nuorempana ja hurjempana. Tietyt teematkin, kuten uskonnollisuus, ovat seuranneet hänellä mukana yli vuosikymmenien. Cave on toisaalta jalostunut vanhetessaan, mutta hän kuulosti monessa mielessä vanhalta sielulta jo nuorempana.

Jotkut pitävät singlejen b-puoliksi päätyneitä raitoja ylijäämätavarana, mikä albumikokonaisuuksista puhuttaessa pitääkin paikkansa, raidat kun eivät artistin mielestä ole istuneet lopulliseen kokonaisuuteen. Se ei silti tarkoita, että ne olisivat lauluina ja esityksinä toisarvoisia. Pari vuotta vanha tunnelmapala Nocturama on jopa antanut nimensä cd:lle, jolta sitä ei edes löydy.

Paketti alkaa kiehtovasti 15 vuoden takaisella akustisella luennalla Caven omasta Deannasta, josta on muokattu erittäin toimiva gospel-tulkinta, joka hyödyntää avoimesti Oh Happy Day -spirituaalia. Samassa hengessä on toteutettu myös City Of Refuge. Äänikuvaltaankin rujon Scumin vastapainoksi löytyy The Train Songin ja Sail Awayn ajatonta kauneutta ja That´s What Jazz Is To Men vapaamuotoista irrottelua. Yksiulotteiseksi artistiksi Cavesta ei ole.

Nick Cave on omien biisiensä verraton tulkki, mutta myös ilmaisuvoimainen tulkitsija, joka saa eloa niinkin kuluneisiin lauluihin kuin Helpless ja What A Wonderful World. Ja vaikka mies operoi äänellään eri sarjassa ainutlaatuisen Roy Orbisonin kanssa, hänen onnistuu silti ladata "Big O:n" Running Scared -standardi täyteen draamaa. Leadbellyn Black Bettyssä liikutaan rytmisesti samoilla alkulähteillä, missä Tom Waitskin mieluusti poikkeaa juomassa.

Kolmen cd:n paketti on järkäle, jonka sulatteluun kannattaa varata aikaa. Etenkin se on dokumentti hienon ja tuotteliaan lauluntekijän pitkän uran sivupoluilta, jotka eivät välttämättä ole vähempää kiinnostavia kuin useimmin taivalletut pääväylät.