NIGHTWISH: Once

NIGHTWISH
Once
Spinefarm

Nightwish on aina ollut monityylinen, mutta nyt tyylikirjo on niin lavea, että melkein jo hirvittää.

Pohjalla jauhavat usein matalat tapporiffit, joita Metallica ja vastaavat kehittelivät 20 vuotta sitten. Mutta niiden päälle kasataan melodisen sankariheavyn mahtipontisuutta ja jopa iskelmällisiä aineksia, Karl Jenkinsin Adiemus-lainoja, irlantilaisen kansanmusiikin melodioita, klassisesti koulutetun Tarja Turusen oopperalaulajan tyyliä ja tällä kertaa myös intiaanitaiteilija John Two-Hawksin huilunsoittoa ja runoutta.

Sekametelisoppaa kuorruttaa 52-henkinen London Session Orchestra. Orkesteri- ja kuorosovitukset on tehnyt elokuvamusiikin, Uriah Heepin ja Status Quon tuottajana pyörinyt Pip Williams.

Valitettavasti vain London Session Orchestrasta ei ole saatu irti kovinkaan paljon. Orkesteriosuudet kuulostavat niin synteettisiltä, että ennen taustamateriaaliin tutustumista olisi voinut luulla niiden tulevan jostakin 1980-luvun säihkysyntsasoundista.

Mikähän siinä on, että raskaankin rockin tekijät Metallicaa myöten käyttävät sinfoniaorkesteria lähinnä tavalla, joka tunnetaan Hollywoodin elokuvamusiikista tai Mantovanin viihdemusiikista? Jos rockin kokee olevan rajua, niin kyllä sinfoniaorkesterin käytönkin voisi toivoa olevan sitä. Pip Williams olisi voinut kuunnella vaikkapa Prokofjevin Skyyttiläistä sarjaa, Stravinskyn Kevätuhria tai Magnus Lindbergin Kraftia sovituksia tehdessään sen sijaan, että hän kuorruttaa suomalaisyhtyeen aivan kelvollisia ja monitasoisiakin biisejä tällaisella hutulla.

Kuoro-osuudet tuovat mieleen Adiemuksen lisäksi elokuvasäveltäjä Jerry Goldsmithin Ennustus-elokuvamusiikin saatanallisimmat sävelkulut, jotka vuorostaan viittaavat tiettyihin klassisiin kuoro- ja orkesteriteoksiin.

Entä kokonaisuus? Minun korvissani Once soi kornina ja komeana, paikoin naurettavana ja samalla myös hyvin nautittavana. Sävellykset ovat aika pitkiä ja monipolvisia. Mahtipontiset sankarieleet ja hyvinkin koskettavat melodianpätkät vuorottelevat.

Turusen laulu on jälleen komeaa ja eteerisen tyylikästä. Marco Hietala taas karjuu ja yrmistelee tavalla, joka voi toimia lavalla vielä paremmin kuin levyllä. Nyt esimerkiksi Wish I Had An Angelin lopun vokaalirytistely ei tunnu saavan tukea taustasta.

Englanninkielisissä sanoituksissa sankariheavyn sanasto ja kuvasto käydään ongelmitta läpi (Planet Hell, Dead Gardens), mutta suomenkieliselle kuulijalle yllättävin ja koskettavinkin hetki on ihan härmäksi laulettu Kuolema tekee taiteilijan. Vähäeleinen sovitus tuo hyvää vastapainoa moniaineksiselle kokonaisuudelle.

Once jättää kuulijan hilpeälle tuulelle. Nightwish on nykyisellään hauskempi ja kiinnostavampi yhtye kuin mitä vanhojen näyttöjen perusteella olisi kuvitellut.