Tuomas Holopainen kertoo hotellihuoneen sängyllä pötkötellen, ettei hän enää jännitä esiintymisiä, koska koko touhussa, massiivisen rocksirkuksen maailmankiertueessa, ei ole mitään järkeä. Pienet soittovirheet lavalla eivät merkitse isommassa kuvassa mitään. Showtime, Storytime kertoo Nightwishin kiertueiden kasvaneen niin mullistaviin mittasuhteisiin, että järjen valo saattaa välillä kadotakin. Mutta kun katsoo Wackeniin kerääntyneen yli 80000 ihmisen ilmeitä, eleitä, laulamista ja kyynelehtimistä, tässä onkin yhtäkkiä helvetisti järkeä.
Imaginaerumin jälkeisen kiertueen piti olla edellistä turneeta kevyempi. ”Vain” 104 keikkaa 34 maassa reilun puolentoista vuoden aikana. Silti kaikki meni hirvittävällä tavalla pieleen. Dokumenttielokuvassa Please Learn The Set In 48 Hours on aluksi aavemainen tunnelma. Osa tarinasta puuttuu. Anette Olzon pyysi jättämään omat osuutensa pois. Sitä kautta teiden eroaminen muuttuu mystiseksi, sillä haastattelujen lisäksi kaikki sellaiset kohdat, joissa laulaja saattaisi näkyä tai kuulua lavalla tai missä tahansa, puuttuvat kokonaan. Tarinan edetessä valinta tuntuu vakuuttavalta tehokeinolta, sillä se alleviivaa kaiken lopullisuutta ja Nightwishin karmaa: tässä tilanteessa on oltu ennenkin. Hienointa on se, ettei ketään syyllistetä. Vaikeudet todetaan, mutta syyllisiä ei etsitä. Se antaa enemmän tilaa tilanteen ratkaisulle, sädehtivän Floor Jansenin saapumiselle. Molemminpuolinen tyytyväisyys välittyy upeasti.
Onneksi Showtime, Storytime ei ole pelkästään dokumentti, kuten bändi ensin kaavaili. Visuaalisen rocktivolin peuhatessa ja pauhatessa Wackenin isolla lavalla kotikatsomokin saa korvinkuultavat todisteet siitä, että korventavien vaikeuksien jälkeen Nightwish selviytyi toistamiseen. Ja taisi ottaa taas harppauksen parempaan.
Vilkaiskaapa tarkemmin Nightwishin dvd:t. Ne eivät ole vain keikkoja ja haastatteluja, vaan samalla ajankuvia ja avoimia kertomuksia, itsearviointia.
