Arvio: Nightwishin uutuus on parhaimmillaan erinomainen, heikoimmillaan yhdentekevä metallieepos

Nightwish
Human :||: Nature
Nuclear Blast

Tietänette, miltä näyttää aikuinen mies tekniikka-Lego-hyllyn äärellä? Hän katselee kalleimpia laatikoita tietoisena siitä, että voisi ostaa sen jättiavaruusraketin, jota ei lapsena saanut. Jotkut eivät tyydy vain katselemaan vaan kantavat paketin ylpeänä kotiin. Tuomas Holopainen on yksi heistä onnellisista.

Holopainen on päässyt asemaan, jossa hän pystyy toteuttamaan kaikki mielitekonsa sillä hiekkalaatikolla, jota musiikiksi kutsutaan. Hyvä niin, sillä Holopainen kiistämättä osaa käyttää käsiinsä saamiaan leluja. Oli se sitten hevibändi, kuoro tahi sinfoniaorkesteri.

Tupla-albumin ensimmäinen puolisko on niin sanottu perus-Nightwish-levy: 50 minuuttia suureellista popmetallia runsain sinfonisin maustein ja kelttiläisin sävyin. Kokonaisuus on erinomainen, yhtenäinen ja skaalaltaan laajempi kuin Nightwishillä koskaan aiemmin. Kappalepari Pan ja How’s The Heart esittelee Holopaisen ja Nightwishin lahjakkuuden täydellisimmillään: ensin järjettömän suureellinen ja monipolvinen, mutta vaivattoman luontevasti etenevä teos, ja sen jälkeen poskettoman melodinen ja tarttuva metallihitti. Luontevasti rinta rinnan.

Nightwishin pohjimmainen viehätys on juuri siinä lapsekkaan rajattomassa innostuksessa sekä metallipiireissä harvinaisessa, synkimpinä hetkinäänkin humaania optimismia säteilevässä otteessa.

Raskaimmat kappaleet säästetään albumin loppuun. Dramaturgisesti toimiva ratkaisu, mutta en usko olevani ainoa joka kaipaisi enemmän Marko Hietalan karjuntaa myös alkupuolelle. Pääosaan nousee luonnollisesti yhtyeen historian paras laulaja Floor Jansen, joka tuo musiikkiin lämpöä laulaen briljantisti mutta ei briljeeraavasti.

Tuplan toinen puolisko on metallista riisuttu, sinfoniaorkesterilla ja kuorolla toteutettu sävellys. Se tuntuu enemmän bonuslevyltä kuin yhtenäiseltä osalta kokonaisuutta. Teos on kiinnostava, luontevasti soljuva ja taitavasti toteutettu sävellys, joka on kuitenkin etenkin yhtyelevyn rinnalla persoonaton ja turhankin helposti sulava. Kuin jonkun k-7-fantasialeffan soundtrack, joka omillaan jää kokemuksena vajaaksi.

Joku voisi sanoa, että vähempikin riittäisi, mutta sehän olisi kuin riistäisi aikuiselta lempilelunsa. Nightwishin pohjimmainen viehätys on juuri siinä lapsekkaan rajattomassa innostuksessa sekä metallipiireissä harvinaisessa, synkimpinä hetkinäänkin humaania optimismia säteilevässä otteessa.