NIGHTWISH: Imaginaerum

NIGHTWISH
Imaginaerum
Scene Nation

Sinfonisten elementtien hyödyntäminen on jonkin sorttinen traditio metallilähtöisessä musiikissa. Jotkut lisäävät orkesteria erikoisjulkaisuilleen, jotkut käyttävät sitä jatkuvana tehokeinona. Nightwish on vapaa tuosta perinteestä, sillä se kääntää Imaginaerumilla kaiken päälaelleen. Tämä järkäle on lähtökohtaisesti orkesterimusiikkia, jota on onnistuneesti lavennettu populaarimusiikilla ja tarttuvilla melodiaflirttailuilla. Tämän ymmärtääkseen ei tarvitse kuunnella kuin teemat kertaava nimibiisi.

Imaginaerum-levy koostuu sinfonisesta jyhkeydestä ja magiasta. Tästä joh­tuen Nightwish on yksin ja omassa luokassaan: Se on ainoa bändi, joka paisuttaa yltiöpäisen visionsa näin valtavaksi levykokonaisuudeksi lisäten samalla koukkuja ja tarttuvuutta massiiviseen äänimaailmaansa.

Nightwish on karannut musiikillisesti niin kauas, että se tuskin enää peruspunkkarille avautuu. Imaginaerumin tekijällä täytyy olla lapsenomainen usko, että sadut ovat totta. Kuulijaakin helpottaa, jos hän rakastaa legendoja, hengittää vapaasti fantasiakertomuksia ahmiessaan ja uskaltautuu Nightwishin mukaan tunteiden vuoristoradalle. Imaginaerum on oikeasti noin iso levy. Samalla se on Nightwishin visuaalisin tuotos tähän saakka. Siksi ei ole ihme, että jos jostakin visiosta tehdään elokuva, se on juuri tämä.

Yökerhojazziksi kääntyvä Slow, Love, Slow on viskinhuuruisessa sumussaan kuin Jack Nicholsonin roolihahmon tanssisaliharhakuva Hohdossa ja Anette Olzonin upean laulusuorituksen sisältävä Scaretale kuin kummitusjuna, jonka kaasu hirtti päälle samalla kun pelottavat herhiläiset kiskojen varrella heräsivät henkiin. Keltti­vaikutteet kuljettavat ylämaan nummille ja jossain kaikuu selviä lännenelokuva­tapailuja. Yhteenvetävä tekijä ei enää ole metalli, vaan sirkus. Se arvaamaton tivoli, jonne levyn kansi niin synkeästi kutsuu. Sirkusmaista teemaa on kuultavissa läpi levyn.

Imaginaerumilla Nightwish on luonut jotain niin suurta, ettei sitä ehkä näin tuoreeltaan edes tajua. Biisimateriaali jää tiukassa vertailussa jälkeen Dark Passion Playlle (2007), mutta massiivisuudessa mennään vielä askel eteenpäin. Jos Tuomas Holopainen siirtyisi tämän jälkeen täysin elokuvamusiikin pariin ja Nightwish määrittelemättömälle tauolle, jalanjälki metallimusiikin historiaan olisi silti jätetty.

Tuntuu siltä, että Holopaisen unelma konkretisoituu nuotista nuottiin. En ymmärrä, miten joku voi luoda albumin, jonka kestäessä ensilumi tuntuu satavan loputtomasti.