Mitä Norah Jonesin tapaus kertoo 2000-luvun levyteollisuudesta?
Vuonna 2002 tämä intialaisen sitar-taituri Ravi Shankarin ja amerikkalaisen Sue Jonesin Texasissa varttunut tytär sai valmiiksi Come Away With Me -albumin. Se julkaistiin Blue Notella, legendaarisella jazzmerkillä. Kuitenkin jazz toimi vain yhtenä osana Norahin tyylipalettia. Jazz kuului erityisesti hänen pianonsoitossaan sekä myös lauluilmaisussa – etenkin siinä varmassa tavassa, millä Norah otti haltuunsa balladit. Aretha Franklinin, Roberta Flackin ja monien muiden soul-legendojen tuottaja Arif Mardin puolestaan toi sointiin sen sielukkaimmat vivahteet, ja kappalevalinnat todistivat laulajattaren lämpimästä rakkaudesta niin folkia kuin countryakin kohtaan.
Come Away With Me syleili rikasta ja samalla häpeämättömän vanhanaikaista musiikillista perintöä, ja sehän on jotain sellaista, mitä ei 2000-luvun viihdeteollisuus voi sietää. Kaiken kun pitäisi sopia valmiiseen lokeroon. Kuinka ollakaan, tämä ajaton mestariteos myi parikymmentä miljoonaa kappaletta! Kukapa olisi osannut moisen ennustaa? Eivät ainakaan markkinatutkimukset.
Norah Jonesin seuraavat albumit (Feels Like Home ja Not Too Late) menestyivät nekin mainiosti, vaikka esikoisella saavutettua suosiohuippua olikin toivotonta tavoitella. Samalla kriitikoiden alkuaikojen ylistykset saivat yhä happamampia sävyjä; arvosteluissa alkoivat toistua sellaiset sanat kuin ”yllätyksetön”, ”pitkäveteinen” ja ”unettava”.
Uudelle The Fall -albumille Norah Jones päätti hakea uuden suunnan. Ensin palkattiin tuottajaksi Tom Waitsin ja Kings Of Leonin parista tuttu Jacquire King. Tämä toi studioon entistä nimekkäämmän muusikkoryhmän: kosketinsoittaja James Boyser (The Roots, Erykah Badu), kitaristit Marc Ribot (Tom Waits, Robert Plant & Alison Krauss) ja Smokey Hormel (Johnny Cash, Beck, Tom Waits) sekä rumpalit Joey Waronker (Beck, Willy DeVille) ja James Gadson (Bill Withers, Randy Crawford). Ryan Adamsin ja Will Sheffin kaltaiset biisintekijäkumppanit toivat tullessaan kaivattua rockuskottavuutta.
The Fall osoittaa Norah Jonesin onnistuneen periaatteessa mahdottomassa tehtävässään. Yhtäältä hän pystyy säilyttämään sen, mikä aiemmilla levyillä oli parasta, mutta toisaalta koko soundipolitiikka on pantu aivan uusiksi. Sensuellilla äänellään ja kauniilla, usein erosta ja rakastamisen vaikeudesta kertovilla lauluillaan Norah pystyy taatusti pitämään vanhat faninsa, mutta nyt ne cocktail-lounge-jazz-viritykset on häivytetty jonnekin kaukaisuuteen, ja etualalle on nostettu modernin rockin keinot, mutta taiten ja hellävaraisesti käytettyinä.
Norah Jones ei ole rock, vaan eipä hän aiemminkaan ollut jazz. Hän on oma ainutlaatuinen itsensä. Taiteilija ilman ahdistavia raja-aitoja, helppo kuulijalle ja vaikea markkinointikoneistolle.
