NORAH JONES: Feels Like Home

Neiti Jones houkutteli huikealla Come Away With Me -esikoisellaan kuulijaa mukaansa yöhön. Nyt hän huhuilee viettelevästi aamuhämärissä. Avauspala Sunrise pyyhkäisee oitis jalat alta ja vaivihkaa hiipivä blues In The Morning pitää huolen siitä, ettei hellä tyrmäys jää puolitiehen. Liian harvoin on moista kauneuden, lämmön ja kaihon määrää cd:lle puristettu. Vanhanaikainen melodisuus ja niukat tulkinnat tehoavat edelleen, vaikkei apuna ole ensilevyn uutuudenviehätystä. Understatement on päällimmäinen tehokeino niin laulussa, soitossa kuin sovituksissakin. Valkoisen juurimusiikin askeettiset hyveet ja öisen jazzin tyylikkyys ovat yksinkertaisuudessaan nerokas yhdistelmä

Kovin paljon ei siis ole parissa vuodessa muuttunut, mutta sentään jotain. Come Away With Men ehkä hienoimmat laulut kirjoittanut ja levyllä kitaraa soittanut Jesse Harris on poistunut työryhmästä. Sen vuoksi Feels Like Home ei anna aivan edeltäjänsä kaltaista nautintoa. Toki Jonesin ja basisti Lee Alexanderin yhteistyö tuottaa hienoja hedelmiä ja myös Adam Levyn, Andrew Borgerin ja Daru Odan sävelmät ylittävät riman reilusti.

Pari kappaletta jättää kuitenkin sellaisen tunteen, että Arif Mardin erehtyi päästämään porukan kotiin ennen kuin homma saatiin valmiiksi. Kokonaan Jonesin nimiin merkitty What Am I To You? on sanoituksensa puolesta keskeneräinen eikä raidalla vierailevien Levon Helmin ja Garth Hudsonin rehevä rytmiikka oikein sulaudu tähän äänimaisemaan. Tom Waitsilta lainatun The Long Way Homen demomainen niukkuus kääntyy ilmeettömyydeksi.

Harhalaukaukset jäävät onneksi siihen. Duke Ellingtonin ja Townes van Zantin versiointi sujuu ihailtavan luontevasti. Myös Lee Alexanderin kynäilemä bluegrass-veto Creepin´ In onnistuu mainiosti. Vieraileva solisti Dolly Parton tekee kaikkensa näyttääkseen, mitä Nashvillessä osataan ja Jones vastaa rohkeasti vanhemman virkasisaren haasteeseen.

Albumin pienessä epätasaisuudessa voi sille päälle sattuessaan nähdä valoisankin puolen. Kertakaikkinen virheettömyys saattaisi haiskahtaa epäinhimillisyydeltä. Siksi toisekseen, erheistä voi ottaa opiksi ja pyöräyttää kolmannella yrittämällä taas viiden tähden kiekon. Vaikka pikkuriikkisen jazzillisemman kuin tämä? Vai mahtaako Norah Jones sittenkin kallistua yhä enemmän kantriin?