Harmi, että termi ”aikuisviihde” on varattu siihen yhteen tarkoitukseen. Tuo sana kuvaisi loistavasti Norah Jonesin musiikkia. Käyttäisin sitä vahvasti kunnioittavassa hengessä ja korostaisin, kuinka kunnianhimoinen ja sävykäs jazzista ponnistava artisti on keskellä aikuisviihteen kenttää.
Mutta kun ei voi. Kun Norahin äärimmäisellä soitannollis-tulkinnallisella pieteetillä toteutettu tunnelmapaketti soljuu tajuntaan, tekee mieli maailman tilanteesta huolimatta ylistää Amerikkaa. Jones on loistava esimerkki siitä, kuinka ylivoimaisia alkuasukkaat monesti ovat kehittämissään klassisissa poptyyleissä. Näitä soulin, jazzin ja singer-songwriter-popin perustaidokkaita hybridejä suolletaan kaikkialla. Takkiin tulee rakkaat ruotsalaiset ja britit, kun tämä lyödään vastaan. Joku varmasti lätäkön tällä puolen laulaisi osapuilleen yhtä hyvin, mutta soittaisiko hän jazzpianoa yhtä maukkaasti? Joku kilpailija saisi ehkä hetkittäin naitettua 1970-lukulaisesti hiotun popin ja kevyen soul-rytmiikan yhtä saumattomasti yhteen, mutta olisiko hänellä taustallaan näin naurettavan osaava yhtye?
Norah Jones on vapautuneella vyöhykkeellä. Meno on varsin jazzia ja balladeissakin on seassa intensiivinen särmä, joka saattaa yllättää Norah Jonesin ”hyvä mutta harmiton” -sarakkeeseen sujauttaneet.
