Norah Jones on luultavasti musiikkimaailman tavallisin supertähti. Hän karttaa kohtalokkaan diivan elkeitä ja rakentaa tyylinsä sellaisista countryn, bluesin ja jazzin aineksista, jotka ovat olleet kaikkien halukkaiden käytettävissä hyvinkin puoli vuosisataa. Jonesin laulunlahjat ja hänen luottomuusikkojensa taidot eivät millään muotoa häikäise, mutta niiden luomassa vaatimattomassa valossa on helppo viihtyä.
Niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin, naapurintyttömäinen viattomuus tuntui vuosituhannen vaihteessa tuoreelta. Nyt tuo uutuudenviehätys on haihtunut, eikä mikään viittaa siihen, että Jones aikoisi vastakaan poiketa ensimmäisen levynsä viitoittamasta suunnasta. Laulut eivät lyhyen tutustumisen jälkeen erotu toisistaan kovin vakuuttavasti, mutta se kertoo ennemmin niiden tasaisesta laadukkuudesta kuin heikkoudesta. Kaiken kotoisuuden keskellä Sinkin’ Soonilla pimputtava pula-ajan kapakkapiano ja My Dear Countryn valssitahdit kohottavat tunnelmaa.
Not Too Late on miellyttävä, lämpimästi kantrahtava levy, mutta ei mitenkään jännittävä elämys. Vaan eipä mummon leipoma pullakaan sisällä rusinoita merkittävämpiä jännitysmomentteja. Silti se maistuu hyvältä.
