Lempeästi ulisevat kitarat, varovaisina hiippailevat perkussiot, laulaja-lauluntekijä Vili Lähteenojan lämpöinen ääni. Omskin lämminaurainen Achilles-levy kuulostaa siltä kuin se olisi äänitetty lähiomaisen kutomat villasukat jalassa, patinoituneella puulattialla istuen.
Vili Lähteenoja on levyttänyt Omskina musiikkia aiemminkin, mutta Achilles on ensimmäinen levy-yhtiön toimesta julkaistava Omsk-äänityö. Tukea Lähteenoja saa Achilleksella tahdikkaalta mutta sielukkaasti soittavalta bändiltään.
Omsk asettuu aika luontevasti Elliott Smithin ja Bon Iverin kaltaisten, laulavien ja lauluja tekevien pohdiskelijoiden täplittämään referenssikehikkoon, mutta äänikuvasta löytyy varianssia, jota tuovat niin sähköisesti kuin akustisestikin soivat kitarat sekä muun muassa harmonikka. Onkin kiva huomata, että Omskin folkiin nojaava vieno pop äityy paikoin jopa The Jayhawksin sunnuntaisen americanan mieleen tuovaksi kevytlaukaksi.
Vajaat 40 minuuttia kestävään levyyn mahtuu hiukkasen liikaa hetkiä, joina kuulijan ote Achilleksen nöyrästä musiikista herpaantuu, mutta Omsk antaa yhtä kaikki paljon – ja ennen kaikkea lupauksen siitä, että jotain vielä hienompaa on tulossa.
Vili Lähteenoja vastasi muutamaan Soundin esittämään kysymykseen.
Mistä innostus tehdä musiikkia kohdallasi kumpusi?
– Vaikea sanoa. Minulla ei esimerkiksi ole ollut mitään maailmaani mullistanutta keikkakokemusta, jonka jälkeen olisin päättänyt, että minusta tulee isona Radiohead.
– Taiteen tekeminen, ajatteleminen ja kuluttaminen on minulle normaalitila. Välillä vihaan musiikkia ja välillä rakastan sitä. Kun minulla oli paha blokki enkä pystynyt säveltämään, voin todella pahoin. Sitten pato murtui ja voin taas hyvin. Kahjoa.
Operoiko Omsk tällä hetkellä bändinä vai onko kyse ennen kaikkea sinuun henkilöityvästä jutusta?
– Vertaisin Omskia konseptina Bright Eyesiin. Olen soittanut jätkien kanssa lukiosta asti ja olen enemmän kuin tyytyväinen livesoundiimme; olen kuitenkin halunnut alusta asti pitää ohjat käsissäni. Saatan esimerkiksi seuraavaksi tehdä yksin elektronisen levyn ja keikkailla kitaran, läppärin ja VJ:n kanssa. Keskiössä ovat biisit ja se, kuka tai mikä ikinä niitä milloinkin parhaiten palvelee. Biisit ovat Omsk.
Olet levyttänyt musiikkia myös ennen Achilles-pitkäsoittoa. Miten aiemmat Omsk-työt vertautuvat tähän uutuuteen?
– Aiemmat julkaisut olen äänittänyt omin avuin, ja siksi studiossa äänitetty uutukainen kuulostaa aika erilaiselta. Alkupään tuotannon lo-fi-soundi oli seurausta siitä, että päätin tehdä ja julkaista musiikkia niillä vaatimattomilla välineillä, joita minulla oli; yhden käyttämäni kitaran dyykkasin roskiksesta. Uutukaisen biisit maalaavat hieman vaihtelevampia maisemia. Sanoitukset ovat vähän vähemmän päiväkirjamaisia ja enemmän kryptisiä.
Uskallatko nimetä musiikillisia esikuvia?
– Innostuin toden teolla biisinteosta, kun kuulin John Mayerin Heavier Things -levyn. Biisien teksteistä sai heti otteen, ja Mayerin musiikillinen estetiikka vetosi.
– Olen kuunnellut Kanye Westin College Dropoutia ehkä enemmän kuin mitään muuta levyä. Taiteellisesti älyttömän kunnianhimoinen ja nälkäinen jäbä – pistää työmoraalin suhteen riman korkealle kaikille meille artistinaluille ja jauhot suuhun kyynikoille.
– Justin Vernon alias Bon Iver liitelee mielestäni taiteellisesti ihan eri galaksissa kuin suurin osa popartisteista. For Emma, Forever Ago -levyä olen kuunnellut melkein yhtä paljon kuin College Dropoutia. Levyä kuunnellessa minulle kirkastuu aina, että suurin haaste minulle taiteenteossa on unohtaa muun maailman mielipiteet, lopettaa teeskentely ja aidosti kuunnella muusaa.
– Myös Ville Valoa ihailen lauluntekijänä ja laulajana. Ja voisin vaikka tatuoida pakaraani Valon kiteytyksen hänen asenteestaan musabisneksessä: ”Jos meno ei miellytä, niin aina voi painua vittuun.”
Mitä muuta puuhaat tai teet kuin musiikkia?
– Opiskelen toista vuotta valtiotieteitä sekä bodaan, bloggaan ja luen.
Teksti: Timo Harjuniemi