OPETH: Heritage

Arvio julkaistu Soundissa 9/2011.
Kirjoittanut: Petri Silas.

Vielä hetki sitten ruotsalaisen Opethin uusi albumi, bändin studiokiekko numero kymmenen, oli yksi vuoden odotetuimpia metallilevyjä – ellei jopa kaikkein odotetuin. Nyt lupauksiin on vastattu ja se ilmeisin kohdeyleisö eli metallikansa saa päättää, tuliko odotus heidän osaltaan palkittua.

Arvio

OPETH
Heritage
Roadrunner

Vielä hetki sitten ruotsalaisen Opethin uusi albumi, bändin studiokiekko numero kymmenen, oli yksi vuoden odotetuimpia metallilevyjä – ellei jopa kaikkein odotetuin. Nyt lupauksiin on vastattu ja se ilmeisin kohdeyleisö eli metallikansa saa päättää, tuliko odotus heidän osaltaan palkittua. Metallia sanan ahtaassa tai edes tähän bändiin traditionaalisimmin yhdistyvässä merkityksessä Heritage ei tosin juurikaan sisällä, muita haasteita ja viitteitä huomattavasti laveammalta alueelta sen sijaan yllin kyllin.

Kiinnostavaa onkin nyt jäädä seuraamaan, riittääkö laulajakitaristi-biisinikkari Mikael Åkerfeldtillä joukkoineen vääntöä, uskoa ja kapasiteettia siihen, että jonakin päivänä Opethin uusi albumi ei ole yksi vuoden odotetuimpia metallilevyjä, vaan yksi vuoden odotetuimpia rocklevyjä. Eräänlainen ”klassresan” sekin kai olisi, julistihan pääjehu jo Soundissa 1/2009, miten ”minulle deathmetalli on mennyttä aikaa”.

Isoimmat kicksinsä vuonna 1974 syntynyt tukholmalainen saa tunnetusti 1970-luvun progesta ja hardrockista. Ja sen Heritage toden teolla toteen näyttää. Opethin edellislevyn nimi oli kuin olikin siis paitsi mahtipontinen, myös profeetallinen. Vedenjakajalla seistiin ja ilmeisen  peruuttamattomasti, sillä Opethille oli käynyt aivan kuin Atlantin tuolla puolen osin samoja eväitä syövälle ja pitkälti samaan kuulijakuntaan vetoavalle Mastodonille: ilmaisu pääsi kasvamaan niin laveaksi ja värikylläiseksi, että metallikarsina jäi liian ahtaaksi.

Vuoden 2005 Ghost Reveries ja etenkin vuoden 2008 Watershed olivat albumeja, joilla Opeth kiipesi ikioman deathmetallinsa tikapuiden yläpienalle ja kurkotti jo vähän ylikin. Erilaisin proge- ja folkvaikuttein yhtyeen onnistui luoda täysin omalakinen tekemisen malli, joka tulee takuuvarmasti poikimaan lukuisia perässähiihtäjiä.

Kertokoon se sitten aikuistumisesta tai mistä tahansa ajatusmallin rakennemuutoksesta, Heritagen kohdalla Åkerfeldt korostaa pehmeämpiä ja perinteisiä arvoja niin että heikompaa hirvittää. Lopulta olennaista ei silti ole postimerkkeillä sillä, miten monenlaisista palikoista Åkerfeldt linnakettaan rakentaa. Merkillepantavampaa on se pieteetti, näkemys, kunnioitus ja ilmiselvä rakkaus, jolla mies aineksia lähestyy – oli kyseessä siten härski boogiebassottelu, Deep Purple -tyyppinen Hammond-kaahaus, akustinen fiilistely tai mikä hyvänsä maukkaista elementeistä. Jopa tarinan avaava nimiraita, Jan Johanssonin 1960-luvun alun Jazz på svenska -klassikon hengessä sävelletty pianokappale, kestää tulla kuunnelluksi monoliittimaisen esikuvansa rinnalla.

Bändin ja taustavoimien panosta on sen sijaan turhauttavan vaikea arvioida, sillä varmasti enemmän kuin koskaan Opeth-levy on nyt nimenomaan Åkerfeldt-levy. Liiderin oikea käsi, basisti Martin Mendez, tuntuu saavan aiempaa enemmän tilaa ja liiderin hyvä ystävä, Porcupine Treen pomo Steven Wilson, vakuuttaa miksausjäljellään. Mutta lopulta vain Mikael tietää heille antamiensa ohjeiden ja heidän omista sieluistaan repimiensä tunteiden sekoitussuhteen.

Edelläkävijän viitta on haluttu, mutta raskas kannettavaksi, ja Heritagen myötä Opeth luopuu omaehtoisesti tästä taakasta vanhassa viitekehyksessään. Näin siis ainakin väliaikaisesti. Sillä voihan olla, että routa ajaa porsaan ties kuinka äkkiarvaamatta kotiin ja jo muutaman levyn perästä aletaan puhua juurille paluusta ja siitä, miten moderni metalli taas viehättää. Toistaiseksi rockinsa mieluiten 1970-luvun reseptein keitettynä haluavat saavat kuitenkin nauttia siitä, miten komeasti Opethin tuhkasta nousevan feenikslinnun siivet kantavat. Mihinkään näin monitahoiseen ja ylvääseen eivät nimittäin Ghost Reveries, Watershed tai edes vuoden 2003 Damnation valmistellut.

Mikael Åkerfeldt saa olla uuden hengentuotteensa äärellä hyvillä mielin. Heritagen myötä hän alkaa valaa pitävää perustaa uudelle roolilleen taitavana yleispätevänä biisintekijänä. Opeth är död, länge leve Opeth!

Lisää luettavaa