OPETH: Still Life

Arvio julkaistu Soundissa 12/1999.
Kirjoittanut: Antti Mattila.
Still Life on kuin pelikorteista rakennettu katedraali. Suunnittelutaitoa ja aikaa vaatinut hanke, joka voi romahtaa maan tasalle yhden palasen pettäessä.

Arvio

OPETH
Still Life
Peaceville

Still Life on kuin pelikorteista rakennettu katedraali. Suunnittelutaitoa ja aikaa vaatinut hanke, joka voi romahtaa maan tasalle yhden palasen pettäessä. Kun laulujen keskipituus on yhdeksän minuuttia ja sisältö väärällään akustisen kitaran ja death metallin, puhtaan laulun ja korahtelun sekä yksinkertaisen näpäyttelyn ja pitkälle viedyn kokeellisuuden kontrasteja, ollaan lähdetty uhkarohkealle tielle.
Opeth ei pysty kaikia kuoppia tukkimaan, sillä vitkastellessaan muutaman tarpeettomalta tuntuvan osan kanssa se meinaa kadottaa pääteemat kokonaan. Mutta näkemys ja estottomuus korvaavat paljon, eivätkä takkukohdat kestä kertaakaan niin pitkään, että koko rakennelma menettäisi kantavuutensa. The Moor alkaa hiljaisuudella ja kipuaa katatoniamaisen puhtaan laulun saattelemana huippuunsa, josta tullaan Paradise Lost -tyylisen murinan saattelemana maanvyörynä alas. Godhead's Lamentin akustiset kohdat muistuttavat kieroutunutta Blackmore's Nightia, ja tällaisen mielleyhtymän jälkeen paatoksellinen örinä tuntuu saapuvan liian jyrkkänä.
Lyhemmälläkin olisi pärjännyt, mutta hatunnosto Opethin sinnikkyydelle. 

Lisää luettavaa